Kampuroista huolimatta...

Aamulla Facebookin Kampuraryhmässä oli jutunavaus, jossa eräs äiti oli laittanut kuvan lapsestaan tankokenkien kanssa ja toivoi myös muiden tekevän samoin. Joku voisi varmasti ajatella, että mikähän idea tässäkin on, mutta se avautunee vain niille, joita asia koskettaa.

Kuten tiedämme, jokainen lapsi on yksilö. Niin myös kampuralapset. Olisi jotenkin epärealistista vertailla lapsia, sen sijaan vertailemme ja katselemme toistemme lasten kenkiä, tankoja, vaateratkaisuja (emme arvostele vaatteita vaan jaamme vinkkejä esim. talvipukeutumisen toteuttamiseen kenkäilyn aikana), hoitokäytäntöjä ja ihan mitä mieleen sattuukaan juolahtamaan. Vertaistukea parhaimmillaan!

Itseäni keskustelunavaus pysäytti muistelemaan menneitä. Olisinpa vuosi sitten vielä Helmiä odottaessani pystynyt näkemään nuo kuvat. Iloiset, suloiset ja kauniit lapset, joilla kaikilla on yksi yhteinen tekijä jaloissaan, tankokengät. Yksi kiikkuu, toinen istuu lattialla leikkien, kolmas leikkii hiekkalaatikolla, neljäs kellii jumppamatolla, moni nukkuu mitä kummallisimmissa asennoissa (ja kuvien kohdalla on lähes poikkeuksetta teksti, enää näitä tankokuvia ei saa kun lapsen nukkuessa - tankokengät siirtyvät unikäyttöön jossain vaiheessa)...

Helmiä odottaessani mielessäni pyöri monenlaiset asiat. Vaikka olimmekin päässeet sinuiksi kampuroiden kanssa hyvin nopeasti, uuden kohtaaminen (jo pelkästään esikoisen saaminen) jännitti. Tiesimme mitä kampurat ovat, mitä se merkitsee lapsemme kasvuun ja kehitykseen, miten niitä hoidetaan jne., mutta silti kaipasin jotain. Ja nyt sen tiedän. Kaipasin kuvia lapsista, kampuralapsista.

Pelkät puheet eivät vain aina riitä. Uskon, että kuvien näkeminen olisi rauhottanut mieltäni. Se, että meille sanottiin kerta toisensa jälkeen "kaiken menevän hyvin", "kampurajalkojen hoitojen kehittyneen mallikkaasti", "lapsen pystyvän tekemään samoja asioita kuin muidenkin lasten" ja "lapsen tottuvan hoitoihin", ei mieltäni lopullisesti rauhoittanut. Kannoin huolta kuin leijonaemo konsanaan.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jos olisin tuolloin nähnyt nuo iloiset lapset kenkineen, olisin varmasti huokaissut ja rauhoittunut.

Ja lopuksi kuvasaastetta eräästä 10kk-ikäisestä Helmistä, joka on mielestäni elänyt normaalia, tasapainoista ja virikkeellistä elämää "kampuroistaan huolimatta".

Nuhanenä pääsee kurssille

Viikko on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Samoin Helmi motoristen taitojensa opettelussa. Konttausasento tulee ja hytkytystä tapahtuu. Kädetkin lähtevät liikkeelle, mutta jalat.. ne eivät ymmärrä liikkua ja Helmi löpsähtää vatsalleen. Tai sitten jalat lähtevät, mutta kädet pysyvät paikallaan. Arvatakin saattaa, kuinka siinä käy, naamaleenhan siinä menee. Mutta se ei haittaa, meno jatkuu.

Huomaa perinteisesti puuttuva sukka

Viimeisten parin päivän aikana Helmi on oppinut myös nousemaan oma-aloitteisesti istumaan lattialla ilman tukia. Kesken matkan saattaa tylleröinen pysähtyä, nousta istumaan ja tämän jälkeen hirveällä kiireellä jatkaa matkaa eteenpäin. Sutia vain lyö kroppa lähtiessään.

Ensimmäinen kunnollinen flunssa on saavuttanut meidän perheemme. Muutama viikko sitten olimme flunssassa mieheni kanssa molemmat ja ihmettelimme, että Helmi säästyi siltä. Onnemme ei ollut myötäinen ja pari päivää sitten alkoi Helmilläkin nenä vuotamaan. Eilisen ja tämän päivän olemme hoitaneet pientä lämpöistä lapsukaista, jonka vauhti ei juurikaan ole hiljentynyt, pikemminkin olemme menneet ylikierroksilla.

Ei maistu kunnon ruoka, mutta annas olla, jos naksuja on tarjolla. 

Kelasta saimme mukavia uutisia. Perheemme on hyväksytty Rinnekoti-Säätiön Norio-keskuksella järjestettävälle perhekurssille. Innoissamme ja kiitollisina kurssille suuntaamme reilun kuukauden kuluttua.

Otan Pollin mukaani kurssille, kertoo Helmi

Ylöspäin, ylöspäin, Helmi liikkuu täällä näin

(Otsikko lausutaan/lauletaan lastenohjelma Brunon sävelellä)

Vauhti kiihtyy kiihtymistään. Elämme päiviä, jolloin silmät saavat olla selässäkin. Turbo-ryömimiseen on alkanut yhdistyä konttauksen alkeita ja polvilleen nousua. Tyttö on oppinut kiipeämään pienten esteiden yli tai niiden päälle. 

Eräänä aamuna tyhjensin astianpesukonetta ja seurailin Helmin touhuja. Määrätietoisesti tyttö tuli keittiöön ja k i i p e s i astianpesukoneeseen. Samaisena aamuna Helmi löytyi vessasta repimästä vessapaperia...

Kiipeämisen lisäksi kuvioihin on tullut tuetta istuminen. Vaikka Helmi ei vielä itse täysin pääsekään istuma-asentoon, olen välistä laskenut hänet lattialle istumaan. Kauniisti, selkä suorana hän on aikansa istunut, kunnes muut asiat ovat alkaneet kiinnostamaan enemmän.

Merenneitoasennosta on alettu vähitellen ponnistamaan istuma-asentoon

Äidin avustuksella Helmi pääsi tällä kertaa istumaan

Tämä ei ole astianpesukone, mutta kelpaa harjoituskohteeksi

Kaiken tämän oppimiseen on kulunut aikaa viikko. Jalatkin alkavat päivä päivältä tuntua tukevammilta ja pienen houkuttelun jälkeen Helmi varaa pitkiä aikoja jaloilleen, pyrkii jopa pomppimaan sylissä.  

Asensimme autoon uuden turvaistuimen. Helmin matkat alkoivat olla tuskaisia, sillä jalat ottivat koko ajan kiinni penkin selkään. Nyt jaloille on tilaa ja mikä parasta, Helmi voi katsella ikkunasta ulos.

Helmillä on tällä hetkellä ikää 9,5 kuukautta ja taidot alkavat vähitellen karttua. En ole laisinkaan huolissani kehityksestä ja pystyyn nousemisesta. Ne tulevat, kun aika on kypsä.

Zen ja turvaistuimen ostamisen taito

Avattakoon ensin sana zen. Se on japania ja tarkoittaa eräänlaista meditaatiota. Wikipedia kertoo zenistä näin:

Zen painottaa vahvasti meditaatiota, oman buddhaluonnon havaitsemista ja omakohtaisen tietämyksen kehittämistä, jotta sitä voidaan käyttää hyväksi arkielämässä. --- on oman harjoituksen perimmäisenä tarkoituksena kyetä auttamaan muita. Zen-harjoituksessa oleellista on asettaa oppilaan omasta harjoituksesta tuleva ymmärrys kirjoitettuja opetuksia merkittävämmäksi.

Ja sitten  turvaistuimiin.

Helmi on kasvanut niin isoksi tytöksi, että kantokoppa alkaa käydä hänelle pieneksi. Matkustamista ei laisinkaan helpota tankokengät, jotka ovat työntyneet jo pitkän tovin kopan ulkopuolelle. Nyt kengät ovat saaneet seurakseen pitkäksi kasvaneet jalat. Matkustusmukavuus vähenee "sentti sentiltä" tytön kasvaessa.

Olemme katselleet erilaisia turvaistuimia netin ihmeellisessä maailmassa. Herra Isipappa oli vertaillut turvatestien tuloksia siinä, missä Rouva Äippä hintoja, tarjouksia ja ominaisuuksia. Turvaistuinviidakon keskellä teimme yhteisen päätöksen mennä tutustumaan istuimiin lastentarvikeliikkeeseen. Ja tänään se päivä vihdoin koitti.

Liikenteeseen lähdettiin Rouva Äipän autolla, sillä Herra Isipapan auto on menossa mitä suurimmalla todennäköisyydellä lähiaikoina vaihtoon. On myös hyvin todennäköistä, että turvaistuin asuu suurimman osan seuraavasta vuodestaan Rouva Äipän autossa, sillä Äippä on kotona Helmin kanssa.

Lastentarvikeliikkeessä pyysimme saman tien myyjältä apua. Olimme nähneet kaikista parhaimmaksi, että kerromme toiveemme, jonka jälkeen joku esittelee meille saatavilla olevia tuotteita. (Tässä vaiheessa täytyy kertoa, että Rouva Äippähän oli hyvin tietoinen asiasta, ettei hänen autostaan löydy isofix-kiinnitysjärjestelmää.) Toivelistaltamme löytyi seuraavat kohdat: turvavyökiinnitys autoon, vaihdettava istuinsuunta ja tärkeimpänä istuin, joka sopii yhteen Helmin kenkien kanssa.

Toivelistamme kaksi ensimmäistä pykälää pienensivät valikoimamme kahteen turvaistuimeen, joiden ominaisuuksia (ja hintoja) vertailtuamme päädyimme valinnassamme Britaxin malliin. Olimme kuitenkin kaukaa viisaita (jälkiviisaita ainakin) ja sovimme, että haemme istuimen, kunhan muut kaupunkiasiamme on hoidettu. Voisimme vielä ennen ostamista sovittaa turvaistuinta autooni.

Palasimme kera Helmin ja kera auton liikkeeseen ja menimme sovittamaan. Turvaistuinta pyöriteltiin ja hyöriteltiin, käännettiin ja väännettiin ja loppujen lopuksi myyjä joutui toteamaan, ettei autoni penkki ja turvaistuin ole yhdessä kovin hyvä yhdistelmä. Kummassakaan ei toki ollut mitään vikaa, ne vain sopivat yhtä hyvin yhteen kuin sinappi ja salmiakki. Palasimme siis lähtöruutuun.

Herra Isipappa alkoi vähitellen menettää hermojaan. Suusta livahtivat ulos muun muassa lauseet "ehkäpä joku toinen kerta" ja "olisipa niin helppo homma, jos autossa olisi isofix". Onneksi Rouva Äippä piti päänsä. Ehdotin, että katselisimme vielä toisen istuimen, BeSafen mallia, jonka alkujaan tyrmäsimme hassun tukipalkin vuoksi. Tukipalkki nimittäin osuisi saman tien Helmin kenkiin. Mutta turvaistuin ei ollut sitä, mitä etsimme.

Myyjä neuvoi meitä ystävällisesti ja kertoi jäljelle jäävän enää vaihtoehtoja, joissa kasvot ovat koko ajan menosuuntaan. 9 kuukauden ikäiselle se on mielestäni kuitenkin väärä tapa matkustaa, vaikka turvaistuinvalmistajan mielestä täysin mahdollista. "Hankalaa", totesi myyjäkin ja kyseli vielä kovasti Helmin kenkien käytöstä. Kyllä, pitkille automatkoille tuppaamme ne laittamaan, sillä eipähän hän voi liikkeessäkään olla.

Ja sitten tapahtui jotain. Maaginen pieni "perhekeskustelun" poikanen pyörähti kauppaan asioimaan. "Oletko nyt täysin varma, että autosta ei löydy isofixiä?" tivasi Herra Isäpappa. "Kai minä nyt autoni tunnen, ei siinä ole!" vastasi Rouva Äippä. "Mutta kun vanhemmissakin autoissa sitä jo löytyy", jatkoi Isäpappa, "kysyn vielä kerran, oletko täysin varma?!?!"

Onneksi myyjä oli hyvin asiakaspalvelualtis ja kertoi käväisevänsä autossa tarkistamassa asian. Ja kas, autosta löytyi isofix-kiinnikkeet!

Rouva Äippä oli siis kaikessa tietämättömyydessään päättänyt, ettei autosta isofixiä löydy. Ja kun Rouva Äippä jotain päättää, se myös pitää. Ja koska auto on Rouva Äipän ja Herra Idäpappa oli luottanut vaimoonsa, ei Herra Isäpappa ollut asiaa koskaan itse varmistanut. Sellaista "isofix-kiinnitystä" ei autosta kylläkään löydy, miksi Rouva Äippä oli isofixiä luullut. Ne kaksi metallilenkkiä penkinvälissä olivat vain jotain...

Niin palattiin jälleen lähtöruutuun ja toivelistalta poistui turvavyökiinnitys-kohta. Malleja löytyi laidasta laitaan, toinen toistaan hienommilla ominaisuuksilla ja komeimmilla hinnoilla. Lähdimme kuitenkin liikenteeseen jälleen Helmin istumismukavuudesta. Vertailimme, kääntelimme ja vääntelimme. Lopulta löysimme mieleisen mallin. Kotimaisen Klippanin turvaistuin sopi meille (ja autoomme) kuin Beatlesit vihkikirkkoon (siis loistavasti)!

Turvaistuin kiinnitetään erilliseen telakkaan ja telakka kiinnitetään autoon isofixin tai vaihtoehtoisesti tarvittaessa turvavyön avulla. Telakoita voi ostaa erikseen, joten mikäli tilanne siltä näyttää, voimme ostaa omat telakat molempiin autoihin, jolloin vain pelkkä istuinosa voidaan siirtää. Tai mitä sitten haluammekaan. Istuinta voi käyttää 75-125 cm pitkillä lapsilla ja painorajaltaan istuin on aina 36 kg:aan asti. Siis todella pitkäikäinen! Istuimesta saa pienillä muokkauksilla tehtyä ns. Juniori-istuimen.

Ja mikä parasta, istuin sopi hyvin yhteen Helmin kenkien kanssa. Selkä menosuuntaan matkustettaessa tilaa istuimen ja autonpenkin väliin jäi mukavasti ja se riittää varmasti niin kauan, kuin Helmi tarvitsee istuintaan käyttää näin päin. Tämän jälkeen ongelmat loppuvat siirryttäessä "normisuuntaiseen" istumiseen.

Ongelma ratkaistu. Ja kaikki osapuolet olivat asiaan tyytyväisiä. Suosittelen todella lämpimästi, että kun olette samassa tilanteessa (tankokengillä tai ilman). menette lastentarvikeliikkeeseen ja luotatte asiantuntijoiden apuun.

ps. Meinasin ensin laittaa otsikoksi "Kun äiti turvaistuimen osti", mutta tasapuolisuuden nimissä Herra Isäpappaa kohtaan päädyin kuitenkin esillä olevaan.

Tyttö! Pappa! Sano muikku!

Kävimme pari päivää sitten sairaalassa näyttämässä Helmin jalkoja kirurgillemme. Kirurgimme mukaan palautumisen merkkejä ei jaloissa näkynyt ja jalat olivat hyvin periksiantavat. Seuraava kontrolliaika tulee puolen vuoden päähän. Hoito jatkuu samalla tavoin kuin tähänkin asti.

Keskustelimme kirurgimme kanssa siitä, ettei Helmi varaa mielellään jalkoihinsa. Kerroimme, että neuvolassa ovat pohtineet asiaa monesti. Nytkin näytimme, kuinka Helmi "varailee" ja niinhän siinä kävi, että ensin oltiin jalat ylhäällä, kunnes vähitellen vasta laitettiin jalkoja lattiaa vasten. Saimme kuitenkin huojentavia ja mieltärauhoittavia uutisia: toisilla kampurajalkaisilla lapsilla seisomisen ja kävelyn oppiminen voi tulla hieman myöhässä. Ei siis huolta.

Monet ovat kyselleet, kuinka Helmi reagoi lääkärissä käynteihin. Kerronpa sen nyt kaikille, ei mitenkään. Tälläkin kertaa jalkojen "sitkuttamisen" sijaan löytyi mielekkäämpää tekemistä, kuten tutkia lääkärin pöydältä löytynyttä lelukameraa, joka sanoi vähän väliä "sano muikku". 

Sano muikku!

Helmi on oppinut jälleen uusia asioita. Möyriminen on vaihtunut ryömimiseksi. Sellaiseksi kauniiksi vastavuoroiseksi ryömimiseksi. Turbovaihdekin on löytynyt. Mikään ei ole enää turvassa. Sen saivat perheen karvaiset kaveritkin todeta Helmin ryömiessä hoitamaan heitä, vaikka he kuinka yrittivät karkuun. 

Mikään ei ole enää turvassa

Helmi on alkanut myös kovasti tavailemaan. Pö-pö, pä-pä, tä-tä, jne tulivat ensin. Kaksi päivää sitten Helmi sanoi tätini miestä selvästi papaksi ja toistikin sanan. Pappa ei siis ollut sattumaa. Myös tyttö-sana on kovasti tulossa, tällä hetkellä se kuulostaa vielä neljän teen tytöltä, "tyttt" "tyttt". 

Pienimuotoinen aamujumppa

8kk neuvola - meillä on jo iso tyttö

Pienestä on alkanut vähitellen kasvaa iso. Suurin kasvu tapahtui hetkessä, kun kävimme tervehtimässä ystäväperheemme vastasyntynyttä. Katsahdus nyyttiin ja katsahdus Helmiin. Pieni vauvamme oli poissa. Meillä asuu jo oikeasti iso tyttö!

Kävimme neuvolassa. 8 kuukauden ikäisenä neuvola on lääkärineuvola. Kahdessa kuukaudessa painoa oli tullut lisää vajaa kilo, Helmin ollen nyt 8,165 kg ja pituudeltaan 71,7 cm. Päänympärys oli hauskasti 44,4 cm. Hemoglobiini mitattiin ensimmäistä kertaa. Helmi ei asiasta välittänyt mitään, lattialla heiluva kilisevä lelu oli paljon mielenkiintoisempi. Hemoglobiinin tulos oli 126, mikä on oikein hyvä.

Lääkärin kanssa kävimme keskustelua Helmin liikkumisesta. Kuten sanottu, Helmi ei ryömi vaan möyrii. Lääkärimme tahtoi kovasti tietää, tuleeko liikkuessa vastavuoroisuutta. Oikeastaan ei. Paikallaan ollessa kyllä, mutta liikkuminen tapahtuu muutoin. Asiaa puitiin ja pähkäiltiin, olisiko fysioterapia tarpeen jne. Kunnes Helmi ystävällisesti hoitopöydällä alkoi kurotella edessään näkyvää lelua: Kädet ja jalat menivät kauniin vastavuoroisesti. Tämä riitti lääkärillemme, kyllä se liikkuminenkin sieltä tulee.

Ja niinhän se tulikin. Samana iltana.  Menoa on riittänyt, Helmi on vihdoin löytänyt keinon edetä nopeasti.

Jään monesti leikkimään lattialle...

... ja kun äidin silmä välttää, lähden tutkimusmatkalleni

Toinen, mitä Helmi ei tehnyt oli jalkoihinsa varaaminen. Jo 6 kk -neuvolassa tyttö näytti taitonsa olla "flamingo". Saman hän teki tälläkin kertaa. Ja jälleen keskustelimme. Onhan Helmi ottanut jaloilleen? On, mutta harvoin. Nostaa mielellään jalat ylös tai pitää niitä "tankokenkäasennossa". Lääkärillemme riitti, että pientä varaamista on ollut.

Päätimme alkaa kotona "treenin" asian suhteen ja tietoisesti seisottaa Helmiä. En usko, että ongelma on lihaksistossa, lihaksiahan tytöllä jaloista löytyy. Pikemminkin Helmin pitäisi tajuta, kuinka homma toimii. Erityisesti olen huomannut "ongelman" olevan nilkoissa. Nilkat eivät ole niin vahvat kuin muut jalat ja seisominen muistuttaa vieterijaloilla seisomista. Kengät kun ovat niin paljon tukeneet nilkkoja, kenkien kanssa myös seisominen on tukevampaa.

Treeniä treeniä!

Joko painan stop-näppäintä?

Pöllökasseja ja "optisia harhoja"

Hoitomme on "ylläpitovaiheessa", jolloin tankokenkiä pidetään uniaikana. Tämä tarkoittaa sitä, että joudumme kuljettelemaan niitä mukanamme, myös muutoin kuin Helmin jaloissa. Jotta kengät kulkisivat varmasti mukana ja jotta ne pysyisivät hyvässä kunnossa, tahdoin ommella niille oman pussukan. 

Tarkemman selostuksen näet Pöljiä neuleita -blogistani.

Lupasin teille myös "optisen harhan". Tässäpä se.

Kuvassa on yksi vauva jalkoineen...

N - Y - T - nyt mennään!

Uudet taidot ja asiat elämässä. Niin ihanat, mutta samalla niin pelottavat. Vauva ei ole enää vauva, vaan alkaa vähitellen muuttua oikeasti taaperoksi.

Helmin itsensä valitsemat hammasharja ja -tahna

Merkittäviä asioita on jälleen tapahtunut. Ensiksikin (vai sanoisinko vihdoin ja viimein) ensimmäiset hampaat ovat puhjenneet. Voi sitä itkua, kiukkua ja kuolan määrää! Vanhemmilta lapsen hampaiden puhkeaminen vaati pitkää pinnaa. Niin helppo lapsi kuin Helmi onkin ollut, ei reiluun viikkoon mikään ollut hyvin.

Äitiyspakkauksessa tullut hammasharja oli hieman iso

Toinen, ja meille varmasti suurempi, asia kehityksessä oli liikkumaan oppiminen. Oppikirjamaista ryömimistä liikkuminen ei ole, vaan pikemminkin Helmin omalaatuista möyrimistä. Möyrimisessä kääntyillään, vääntyillään ja keinutellaan itseä eteenpäin. Pääasia lienee kuitenkin, että oikeasti mennään eteenpäin.

Liikkumaan oppiminen on ollut paljon mielessämme. Kirurgilta saamassamme alkuinfossa kampurajalkojen suhteen meille painotettiin, että kehitykseen jalat eivät vaikuta. Esimerkiksi liikkumaan oppiminen sujuu kampuralapsilla yleensä normaaliin tahtiin. Silti mieleemme on hiipinyt ajatuksia siitä, ettei esimerkiksi kenkien käyttö hidasta liikkumista.

Ei ole hidastanut!

Este vai hidaste?

On Helmin kannalta onni, että kenkiä ei tarvitse käyttää enää ympärivuorokautisesti. Päivä- ja yöunet kattavat helposti "vähintään 14 tuntia/vrk" -ehdon. Leikkiajat lapsi voi rauhassa potkutella sukkasillaan... tai monesti paljasvarpain, sillä sukkien repiminen jaloista on yksi Helmin lempipuuhista. 

Seuraavana alamme odotella konttaamista. Pylly on alkanut nousta lattiasta lupaavasti. Helmin tosin pitäisi vielä ymmärtää, että myös naama pitäisi nostaa kohti menosuuntaa eikä painaa kiinni lattiaan. 

Yllätetty matkalla DVD-soittimelle

Ja pikemmin kuin uskonkaan tulee se päivä, että lapsi lähtee konttaamaan. N - Y - T - NYT MENNÄÄN!

Loppukevennykseksi: Helmi the Mursu

Haku perhekurssille

Jo Helmiä odottaessamme meille kerrottiin mahdollisuuksista osallistua erilaisille sopeutumisvalmennus-/perhekursseille. Neuvolassa asiasta keskustelimme ja saimme hyviä vinkkejä siitä, minne voisimme hakea. Kursseja järjestetään eri paikoissa, esimerkiksi Helsingissä Rinnekotisäätiön Norio-keskuksessa ja Lahdessa Validia-kuntoutuskeskuksessa.

Helmi on nyt 7 kuukautta ja olemme jo eläneet arkeamme kampuroiden kanssa. "Aktiivihoidot" ovat tältä osin ohi ja hoitomme jatkuu "ylläpitohoitona" eli tankokenkähoitona. Nyt voisi siis olla aika hakea kurssille. 

Pohdimme puolisoni kanssa vaihtoehtoja. Lueskelimme sekä Norio-keskuksen että Validia-kuntoutuksen nettisivuja ja vertailimme vaihtoehtoja. Uskomme, että kurssit ovat molemmissa antoisia. Päädyimme kuitenkin Norio-keskuksen kurssiin, sillä samalla voisimme mahdollisesti tavata sukulaisiamme Helsingissä ja mikä tärkeintä, Norio-keskus on pienempi ja kodinomaisempi. 

Hakeminen tapahtuu Kelan lomakkeella. Hakemukseen liitetään lääkärin todistus, jossa hoitava lääkäri suosittelee perhettä kurssille. Hakemus lähetetään esivalintaa varten Norio-keskukselle, joka toimittaa hakemuksen Kelalle, mikäli hyväksyy meidän perheen kurssille. Tämän jälkeen Kela vielä käsittelee asian. Kurssit ovat maksuttomia perheelle. Matkakustannuksiin ja ansionmenetyksiin voi hakea tukea.

Liitteeksi tarvittavan B-lausunnon saimme lääkäriltämme puhelinsoitolla. Kelan nettisivuilta löytyi lomake, jonka täytimme.

Nyt vain jännittämään, pääsemmekö hakemallemme kurssille.

Balettisukat

Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa.

Blogissa on nyt yli 6000 lukukertaa. Kiitos siitä teille!