Kun kampuraepäily varmistui puhuimme pitkään ja perusteellisesti puolisoni kanssa siitä, mitä arki toisi tullessaan. Kipsihoidot, mahdolliset leikkaushoidot ja lopuksi tankokengät. Mikään ei kuitenkaan estäisi normaalia arkea. Lapsemmehan olisi täysin terve, hänellä tulisi olemaan vain ominaisuus, joka täytyy hoitaa.
Tahdoimme kertoa kampuroista toisillekin. Ajattelimme, että tahdomme toimia esimerkkinä muille, olemme asian kanssa "sinut". Avoimesti puhuimme jaloista, ensin lähipiirille ja sen jälkeen jo tuttavillemmekin. Oikeastaan puhuimme niistä kaikille, ketkä vain kyselivät "vauvan vointia". Mitäpä niitä sen kummoisemmin salailemaan. Ne tulevat olemaan osa tyttäremme ja meidän elämää syntymästä lähtien. Pyrimme kuitenkin siihen, että emme tekisi niistä numeroa. Toki meilläkin oli aikoja, jolloin tuntui hyvältä puhua enemmän, välistä vähemmän.
Reaktioita ja tunteita vastaanotimme monenlaisia: Säikähdystä, sääliä, kiinnostusta, tsemppifiilistä, välinpitämättömyyttä, pelkoa, arvostusta, empatiaa,.. Oikeastaan ihmiset pystyi jakamaan reaktioidensa puolesta "eri luokkiin".
Ensimmäisenä tulivat ne, jotka tavalla tai toisella liittyvät perheeseemme ja odottivat lasta kanssamme. Lähestulkoon jokaisen kasvoista/äänestä/eleistä paistoi ensimmäisenä säikähdys ja huoli. Uskon sen olevan se sama, mikä itselläni oli ensireaktiona. Kun sitten kerroimme, mitä kampurat tarkoittavat ja että asia on korjattavissa, tilanne rauhoittui ja elämä jatkui.
Toisena tulivat ne, jotka kysyivät kuulumisia ja kun kerroimme, he ottivat takapakkia. Ehkä he pelkäsivät asiaa, ehkä eivät osanneet käsitellä sitä tai sitten heitä ei vain kiinnostanut. Olivat kysyneet vointia vain siksi, sillä niin kuuluu tehdä.
Kolmantena porukkana koin ihmiset, jotka kysyivät kuulumisiamme ja tämän jälkeen alkoivat kertoa kokemuksiaan (sekä hyvässä että pahassa) kampuroista tai muista vastaavista. Se, mitä tarkoitin hyvällä, oli se, että monilla oli kokemusta jostakin hoitoa vaativasta ominaisuudeesta (pitäisi varmaan käyttää sanoja vammasta tai rakennepoikkeavuudesta, mutta tahdon käyttää sanaa ominaisuus). He kertoivat kokemuksistaan, mutta jättivät tilaa myös meidän omille tunteille ja kokemuksille. Pystyimme jakamaan tietoamme ja olemaan vertaistukena toisillemme. "Pahassa"-versiossa kuulimme vain sen toisen osapuolen kokemuksen, mutta emme itse päässeet ääneen. Keskustelu päättyi yleensä lauseeseen "Niin, että kyllä niistä ihan hyvät jalat tulevat." Miten niin ihan hyvät? Niistä tulee täydelliset!
Neljäntenä ryhmänä tahdon nimetä ne henkilöt, jotka olivat avoimen kiinnostuneita. Kyselivät ja kuuntelivat sekä olivat hyvin empaattisia. He eivät kuulu lähipiiriimme, mutta kuullessaan tilanteesta, he pysähtyivät pohtimaan ja olemaan läsnä. Myös nähdessämme he kyselivät uusia kuulumisia, sillä tahtoivat aidosti tietää lisää.
Törmäsimme myös ryhmään, jotka jostain syystä päästivät suustaan sammakoita. Kuulimme esimerkiksi kommentteja erityislapsesta. Miten niin erityislapsesta? (Juu-u, tiedän kyllä, mitä erityislapsi tarkoittaa.) Eikös jokainen lapsi ole erityinen? Meidän lapsemme tulee tarvitsemaan rakkauden ja huolenpidon lisäksi kirurgista hoitoa. Ei se hänestä tee vammaista tai muuten "erityislasta". Hän tulee kehittymään normaalisti: oppii kävelemään, puhumaan ja keppostelemaan.
Mutta avoimuus on myös kannattanut. En ole hetkeäkään katunut sitä, että olemme puhuneet jo ennen vauvamme syntymää tulevasta. Kun lapsemme syntyi, saimme osaksemme paljon onnitteluja ja huomiota. Kampurat olivat jälleen toissijaisuus, niitä ei tarvinnut enää ihmetellä ja selitellä.
