Pieni lapsi on oikea täti-ihmismagneetti - jos näin voi asiaa ilmaista. Helmi keräsi punaisine hiuksineen paljon katseita ja hymyjä. Monesti huomasin myös, että Helmin ollessa olkaani vasten, selkäni takaa alkoi kuulua lepertelyä. Toiset työnsivät päätään pitkälle Helmin vaunujen koppaan nähdäkseen lapsen. Ihanaa, kun vauvat ovat lähteneet liikenteeseen!
Mutta entäpä tilanne, kun aina hymyilevä pieni lapsi alkaakin itkeä, etenkin ollessaan vaunuissa "ilman äidin huomiota" (eli tilanteessa, jossa äiti yrittää työnnellä vauvaa uneen)? Silloin vaunujen ympärillä käy kuhina. Yleisöä on enemmän kuin messujen vetonaulan, seppien taontanäytöksen, ympärillä. Oikea yleisöryntäys. Jokaisella yleisöksi tuppautuneella on toki oma sanansa ja neuvonsa sanottavana "nuorelle" äidille.
Jotta tämä bloggaus ei olisi pelkästään äidin yksinpuhelua, täytynee palata aiheeseen eli kampuroihin. Helmi tankokenkineen herätti monissa kanssamessuilijoissa huomiota. Tarkkailin ohikulkijoiden katseita. Minua ei häiritse, että ihmiset katsovat. En myöskään yritä peitellä Helmin kenkiä. Nehän ovat osa Helmiä!
Eräs rouva kuitenkin "räjäytti potin" kysymyksellään. Rouva tahtoi tietää, olenko sitonut lapseni jalat tarkoituksella toisiinsa kiinni, jottei lapsi potkisi niin paljoa?! Mielessäni pyörähti kasa ajatuksia, joista valitsin asiallisimman. Nielaisin nenäkkäimmät vastaukseni ja kerroin korrektisti Helmillä olevan tällaiset erityiset tankokengät kampurajalkojen hoitoon. En jäänyt korjailemaan rouvan alkukäsitystä tai pohtimaan hänen ajatuksiaan asiasta. Huomasin kyllä rouvan ilmeestä, että hän nielaisi muutaman kerran tyhjää ja alkoi sen jälkeen "kakistelemaan" tuttuja fraaseja, kuten "onhan se hienoa, että nykyaikana tällaisia asioita hoidetaan näin kehittyneillä menetelmillä".
Tässä välissä pitää sanoa vielä se, että mielelläni vastailen kysymyksiin ja kerron ihmisille kampurajaloista. Toivon kuitenkin, että lähestyminen olisi kunnioittavaa ja kohteliasta. On aivan erilaista vastata edelläesitetynlaisiin kysymyksiin kuin esimerkiksi "Voisitko kertoa, mitä lapsellasi on jaloissa? En ole nähnyt vastaavia ennen" -kysymykseen. Mietinkin pienessä mielessäni, kuinka toisille lapsen kampurajalat (tai muu näkyvä ominaisuus) voi olla hyvin arka paikka. Tuolloin myös kysymykset voidaan kokea eri tavoin loukkaaviksi.
Itseäni rouvan esittämä kysymys lähinnä enää naurattaa, vaikka oma ensireaktioni ja -tunteeni oli jonkinasteista loukkaantumista. Mielessäni silpaisin rouvaa päin kasvoja kuin leijonaemo konsanaan. Tulla nyt noin halventavasti kyselemään asioita. Yhden nukutun yön jälkeen olen kuitenkin onnellinen asiasta. Eipähän rouvan tarvitse ainakaan kertoa ystävättärilleen, että oli nähnyt messuilla lapsen, jonka äiti oli sitonut lapsen jalat toisiinsa tietoisesti estääkseen jalkojen potkuttelun.
Me Helmi-noidan kanssa toivotamme teille kaikille hyvää palmusunnuntaita!
ps. Ehkä haluat kuulla, millaisia vastauksia päässäni liikkui sen sekuntin aikana, jolloin niistä asiallisinta valitsin. Olisin voinut sanoa esimerkiksi "Harmi, kun täällä messuilla ei ole kunnollista neula- ja lankaosastoa, josta voisin ostaa tarvikkeita ommellakseni tuollaisten kysymysten esittäjiltä suut suppuun" tai "Ei, kun ne ovat sitä varten, ettei lapsi pääsisi juoksemaan karkuun, jos yhtäkkiä oppisi kävelemään"... Mukanamme ollut kumminvaimo kuitenkin totesi parhaan: "Olisit sanonut, että se on uusi vauvanröyhtäytysapuväline. Kun lapsi on syönyt, voit nostaa sen tangosta ylösalaisin roikkumaan ja ilmat tulevat varmasti ulos!"
