Onnellisten tähtien alla

Viikko on kulunut edellisestä ultrauksesta. Vaikka viikko on yleensä hyvinkin nopea ajanjakso, nyt se tuntui ikuisuudelta. Ei siksi, että pelkäisin vaan siksi, että tahdon tietää lisää. Kuluneen viikon aikana olimme keskustelleet asiasta kerran jos toisenkin. Vietimme myös ihanan viikonlopun rakkaiden ystäviemme kanssa. Saimme heiltä paljon tukea joskin saimme myös paljon muuta ajateltavaa.

Astelemme äitini kanssa sairaalan käytävää jännittyneen ilmapiirin vallitessa (mieheni ei töiden puolesta päässyt mukaan). Äidilleni tämä on huikea kokemus, päästä nyt näkemään ensimmäinen lapsenlapsensa. Itse olen puolestani jännittynyt kuulemaan uutisia vauvasta. Olin jopa ennättänyt pohtia, mitä tekisin, jos lapsella ei olisi kampuroita. Olinhan viikon aikana jo kovin valmistautunut asiaan ja tullut sen kanssa sinuiksi. Pettyisinkö? Pelko siitä, että ultrasta löytyy muuta poikkeavaa, on muuttunut huoleksi vauvan hyvinvoinnista. Me kyllä selviäisimme!

Lääkäri on kokenut, kuulemma talon parhaita ultraajia. Järjestelmällisesti käymme jälleen läpi vauvaa. Pää, sydän, selkäranka, vatsa.. Jalat näyttäytyvät kampuraisina. Tällä kertaa ei epäilystäkään. Sen sijaan kädet tuottavat ongelmia. Koska lapsella on poikkeavuutta jaloissa, pitää kädetkin nähdä. Vauva on päätynyt nukkumaan sikiöasentoon, kämmenet reisien väliin. Odotamme ja odotamme, tökimme välistä vatsaakin. Käyn kävelemässä ja yritän liikkua. Vauva on ja pysyy nukkuma-asennossaan. Miksi muutoin niin vilkas lapsi on juuri tänään päättänyt olla hankala?

Odotellessamme vauvan asennonvaihtoa, keskustelemme kampuroista. Meille tarjotaan mahdollisuutta tavata lastenkirurgi. Otamme tarjouksen vastaan ja tapaaminen järjestyy samantien. Vajaa viisi minuuttia ja lastenkirurgi on jo kertomassa minulle ja äidilleni kampurajaloista ja niiden hoidosta. Samalla ultraaja yrittää saada näkyvyyttä kämmeniin.

Vihdoin, 15 minuutin yrittämisen jälkeen, kädet näkyvät. Ranteet ja sormet ovat suorat. Ei siis huolta. Ultrauksesta käteemme jäi vain kampura-asentoiset jalat. Diagnoosia itsessäänhän ei pysty tekemään kuin vasta lapsen synnyttyä, mutta vahva epäily jalkojen virheasennosta on kuitenkin saatu. Pääsemme jatkamaan odotusaikaa hieman eritavoin, useammin ultraten.

Kävelemme takaisin autolle ja juttelemme. Olemme äitini kanssa todella huojentuneita. Äitini mukaan kaikista parasta oli nähdä konkreettisesti oman lapsenlapsen liikkuminen kuvaruudulla. Vasta nyt hän tajuaa tulevansa isoäidiksi. Kampurat ovat täysin toissijainen juttu.

Soitan heti myös miehelleni. Kuulen äänestä helpotuksen. Kaikki muu siis kunnossa! Kerron myös pikaisesti tapaamisestamme lastenkirurgin kanssa ja lupaan kertoa kaiken perin pohjin illasta.

Olen sitä mieltä, että vaikka julkista terveydenhoitoa haukutaan paljon, olemme myös todella onnellisessa asemassa. Kun sitä tarvitsemme, saamme todella hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Tulee olo, että lapseni saa syntyä onnellisten tähtien alla.

Miksi meille? - Miksi ei meille?

Tiistai heinäkuun 22. päivä. Menemme mieheni kanssa rakenneultraäänitutkimukseen. Tutkimus on rutiininomainen ja osa raskaudenaikaisia seulontatutkimuksia.

Kätilö aloittaa päästä. Aivot normaalit, tarvittavat rakenteet löytyvät ja näkyvät normaaleina. Siirrymme sydämeen. Vauva on aktiivinen ja tekee kaikkensa, jottei sydäntä saada ultrattua. Kun jalat "heittää olkapäille" ei näy kuin luita: toisella puolella selkäranka, toisella reisiä ja sääriä. Koska selkäranka näkyy hyvin, katselemme ensin sen ja odotamme, että vauva olisi suopeammalla tuulella. Jossain vaiheessa vauva väsähtää leikkimiseen ja rauhoittuu. Nyt on sydämen aika. Nelilokerot näkyvät, kaunis sykintä.. Sukupuolta emme tahdo tietää, se jääköö yllätykseksi.

Siirrymme seuraaviin rakenteisiin. Vauva ei haluaisi näyttää jalkojaan. On ottanut käsillään jalkateristä kiinni. Pieni vilahdus ja kätilö vakavoituu "Taidan hakea vielä toisen, kokeneemman, kätilön kaveriksi." Niin tulee toinenkin kätilö ultraamaan jalkoja ja hetken kuluttua kuulen hänen sanovan "Kyllä nämä näyttäisivät kampuroilta."

Kampurajalat!

Yhdenäkin maailma pysähtyy. Sydän jättää lyönnin välistä. "Sanoitko kampurajalat?" kysyn kätilöltä. Kyllä hän oli sanonut niin. Mielessäni vilisee paljon ajatuksia, mutta päällimmäisenä se sama kysymys kuin kätilöillä: Näkyikö muuta poikkeavaa? Ja sama alkaa alusta. Pää, sydän, selkäranka.. Mitään muuta ei löydy, mutta saamme uuden ultra-ajan seuraavalle viikolle, jolloin lääkäri ultraisi vielä tarkemmalla laitteella.

Ennen kotiutumista saamme vielä tietoiskun siitä, mitä kampurajalat tarkoittavat ja että ne ovat hoidettavissa. Vanhempani odottavat tietoa ultrasta, joten soitan heille. Kerron kampura-epäilystä. Mieheni vanhemmille päätämme kertoa vasta uusintaultrauksen jälkeen.

Mieheni lähtee kotiin ja minä menen töihin. Töissä ajatus pyörii päässä, mutta tsemppaan itseäni. Nou hätä, tästä selvitään. Onneksi ilta töissä on rauhallinen ja minulle jää aikaa lukea kampurajaloista Terveysportista (työsuhde-etuja lukea 100% luotettavasta lähteestä).

Vasta kotimatkalla tulee itku. Miksi me? Miksi meidän vauva? Mitä olen tehnyt väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Kotona huomaan myös mieheni ajatusten pyörivän tiedon ympärillä. En osaa sanoa mitään muuta kuin luetella töissä lukemaani teoriatietoa. Noin 60 lasta vuodessa. Ei selvää syytä... Emme oikein saa keskusteltua asiasta. Aika ei vielä ole kypsä.

Yö menee pyörien. Senkin ajan, minkä saan nukutuksi, näen unta ultrasta. Unessa jouduimme laihutuskuurille mieheni kanssa, sillä poskiemme paksuus oli ylittänyt ultratessa tietyn rajan "eikä mittaustulos valehtele". Alitajunta osaa olla ironinen. Aamulla jatkoin kampuratiedon metsästämistä. Löydän tieni Suomen Kampurajalkayhdistyksen sivuille. Sain paljon lisätietoa, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa. Huoli vauvasta kasvaa. Entä jos uusintaultrassa löytyykin jotain lisää? Mitä itse sanonkaan potilaille uuden, huolen, edessä? "Kaikkihan se on otettava mikä annetaan". Sen voimalla jatkan eteenpäin.

Menee vielä yksi yö ja päivä. Olen jo menossa nukkumaan, kun puolisoni soittaa töistä. Puhumme pitkän tovin. Hän haluaa puhua. Tuntuu, kuin kivi olisi tipahtanut sydämeltä. Mieheni toteaa puhelun lopuksi ostavansa 50 kiloa suolaa suolapanoksia varten (kysyimme kuitenkin ultran lopuksi sukupuolen, jotenkin asialle tuli merkitys kampura-epäilyn myötä, tahdomme tietää kaiken mahdollisen), jotta 15 vuoden kuluttua on millä puolustaa "kylän kauneinta prinsessaa".

Suljen silmäni ja nukahdan rauhalliseen uneen. Asia ei enää vaivaa. Kampurajalkainen prinsessa. Miksi ei meille?

Meistä ja kampuroista

Olemme pieni perhe. Perheeseemme kuuluu äiti, isä ja Helmi-tyttönen (syntynyt 12/14). Lisäksi perheessämme on nelijalkaisia perheenjäseniä.

Raskausaika oli normaali. Aluksi pahoinvointia, lopuksi supisteluja, mutta mitään normaalista poikkeavaa ei eteemme tullut. 

Oli kuitenkin jokin, joka oli toisin: Kampurajalat.

Arkemme on meille täysin normaalia, toisille täysin erilaista - mutta tulet huomaamaan, ettei se paljoa eroa "normaalista" lapsiperheen arjesta. 

Tämän blogin on tarkoitus toimia sekä vertaistukena että "terapiana". Blogin mukana Helmin tarina tulee kirjoitettua muistiin ja toisaalta jaettua se niille, ketkä tietoa tarvitsevat.