Kuten tiedämme, jokainen lapsi on yksilö. Niin myös kampuralapset. Olisi jotenkin epärealistista vertailla lapsia, sen sijaan vertailemme ja katselemme toistemme lasten kenkiä, tankoja, vaateratkaisuja (emme arvostele vaatteita vaan jaamme vinkkejä esim. talvipukeutumisen toteuttamiseen kenkäilyn aikana), hoitokäytäntöjä ja ihan mitä mieleen sattuukaan juolahtamaan. Vertaistukea parhaimmillaan!
Itseäni keskustelunavaus pysäytti muistelemaan menneitä. Olisinpa vuosi sitten vielä Helmiä odottaessani pystynyt näkemään nuo kuvat. Iloiset, suloiset ja kauniit lapset, joilla kaikilla on yksi yhteinen tekijä jaloissaan, tankokengät. Yksi kiikkuu, toinen istuu lattialla leikkien, kolmas leikkii hiekkalaatikolla, neljäs kellii jumppamatolla, moni nukkuu mitä kummallisimmissa asennoissa (ja kuvien kohdalla on lähes poikkeuksetta teksti, enää näitä tankokuvia ei saa kun lapsen nukkuessa - tankokengät siirtyvät unikäyttöön jossain vaiheessa)...
Helmiä odottaessani mielessäni pyöri monenlaiset asiat. Vaikka olimmekin päässeet sinuiksi kampuroiden kanssa hyvin nopeasti, uuden kohtaaminen (jo pelkästään esikoisen saaminen) jännitti. Tiesimme mitä kampurat ovat, mitä se merkitsee lapsemme kasvuun ja kehitykseen, miten niitä hoidetaan jne., mutta silti kaipasin jotain. Ja nyt sen tiedän. Kaipasin kuvia lapsista, kampuralapsista.
Pelkät puheet eivät vain aina riitä. Uskon, että kuvien näkeminen olisi rauhottanut mieltäni. Se, että meille sanottiin kerta toisensa jälkeen "kaiken menevän hyvin", "kampurajalkojen hoitojen kehittyneen mallikkaasti", "lapsen pystyvän tekemään samoja asioita kuin muidenkin lasten" ja "lapsen tottuvan hoitoihin", ei mieltäni lopullisesti rauhoittanut. Kannoin huolta kuin leijonaemo konsanaan.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jos olisin tuolloin nähnyt nuo iloiset lapset kenkineen, olisin varmasti huokaissut ja rauhoittunut.
Ja lopuksi kuvasaastetta eräästä 10kk-ikäisestä Helmistä, joka on mielestäni elänyt normaalia, tasapainoista ja virikkeellistä elämää "kampuroistaan huolimatta".
