keskiviikko 31. joulukuuta 2014

4. kipsinvaihto

Vuoden viimeinen päivä ja matkaamme sairaalaan vuoden viimeisiin kipsinvaihtoihin. Samalla kipsienvaihto voi olla myös kaikkinensa viimeinen. Helmi on normaaliin tapaansa herätetty, kylvetetty ja "pidetty nälässä". Aika on vasta puolilta päivin, joten Helmi on saanut aamusta syödä "normaaliin" aikaansa ja tuleva tuttipullosyöttö osuu myös Helmin normaaliin syöntirytmiin.

Viikkojen aikana on huomannut, kuinka rutiinia käynneistämme on tullut. Ensimmäisellä käyntikerralla kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Jo pelkästään lähteminen vei aikaa valmisteluineen. Toki vauvan kanssa liikkumiseen tulee varmuutta muutenkin, mutta kipsinvaihdotkin ovat rutinoituneet aamutoimiensa kanssa. Meillä ei myöskään ole enää mukana sellaista arsenaalia tavaraa, mitä aikaisemmin. Käytäntö opettaa, sanoisinko. Kaikki turha on jätetty matkasta pois.

Sairaalassa vallitsee rauha. Poliklinikat ovat pitkälti sulussa joulun ja uudenvuoden välipäivät. Jonoja ei siis ole. Vaikka kipsatessa ei koskaa ole ollut kiire, pystymme silti aistimaan työntäyteisten päivien tuoman tunteen. Tiedän sen itsekin omasta työstäni. Vaikka kello juoksisi ja kiirekin olisi, potilaalle on silti (annettava) aikaa. Tällä kertaa on toisin.

Kipsaus onnistuu hyvin. Helmi on haltioissaan maidosta eikä laita ollenkaan vastaan kipsauksessa. Kirurgimme mukaan jalat ovat hyvin oienneet, mutta hän haluaa kipsata vielä kertaalleen varmistaakseen hyvän lopputuloksen. Tulemme siis viikon kuluttua vielä kipsauksille, jolloin teemme lopullisen arvion leikkauksen tarpeesta. Tällä hetkellä jalkojen tilanne näyttäisi siltä, että leikkaus olisi tarpeellinen.

Helmin jalat ennen 5. kipsejä

Hyvää loppuvuotta ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille lukijoillemme!




keskiviikko 24. joulukuuta 2014

3. kipsinvaihto ja pientä korjausta

Kävimme jouluaaton aattona kipsinvaihdolla, jotta saisimme olla joulunpyhät rauhassa kotona. Kipsinvaihto sujui jo rutiinilla: kipsit pois, kylvetys, sairaalaan, punnitus, uudet kipsit ja kotiin.

Illasta kiinnitimme huomiota, että Helmi on normaalia kiukkuisempi. Varsinkin vaipanvaihdot saivat tytön huonolle tuulelle. Yön aikana tilanne "paheni" ja liikuttaessaan jalkaa, Helmi itse heräsi itkemään. Kantelin Helmiä puolet yöstä hyvää asentoa etsien. Aamusta olin jo täysin varma, mistä tytön kiukkuisuus johtuu, kipsi painaa. Ex-lääkintävahtimestarina tunnustelin kipsejä ja tulin tulokseen kipsin reunan painavan reittä ja pakaraa.

Kipsit painavat, hitto soikoon!
Päädyimme ajelemaan sairaalaan käytyämme ensin äitini luona joulupuurolla ja isäni luona viemässä joulutervehdyksiä ja seurattuamme tytön reaktioita. Työkaverini muokkasi kipsiä leikkaamalla sentin verran molempien yläreunoista pois ja pehmustamalla niitä huovalla.

Aattoilta meni Helmillä nukkuen, niin hyvältä muokatut kipsit tuntuivat. Ja vanhemmat kiittävät. Paras joululahja koskaan!


Tyytyväinen pieni tonttu

Helmi lahjojensa keskellä. ps. Jos et tietäisi kipseistä, arvaisitko niiden olevan jalassa?

torstai 18. joulukuuta 2014

2. kipsinvaihto

Toiseen kipsinvaihtoon olimme varautuneet paremmin. Aloimme aamumme kipsien poistolla. Lasikuitukipsi irtoaa kauniisti vain pyörittelemällä se irti. Toki voimaa joutuu hieman käyttämään, ei se aivan sideharsomaisesti irtoa.

Helmin jalat toisten kipsien jälkeen

Helmin onnenpäivä koitti. Ensimmäinen kylpy! Ensirääkäisyjen jälkeen tyttö rauhoittui ja sulki silmänsä, aivan selvästi nautiskeli. Ihana vesi, jossa pystyy heiluttelemaan jalkoja aivan eri tavoin kuin ilmassa.

Pieni nautiskelija
Kipsaus onnistui hyvin. Saimme Helmistä myös vihdoin pituuden ja painon ilman kipsejä. Pituuttahan emme olleet tienneet laisinkaan. Pitkä tyttö, 52,5 cm. Painoa ilman kipsejä 3310g, joten kahdessa viikossa on ylittänyt hyvinkin syntymäpainonsa.


torstai 11. joulukuuta 2014

1. kipsinvaihto

Viikko on kulunut ihmetellen pikku-emäntää. Se samainen viikko, jota olen joskus kironnut hyvin pitkäksi ajaksi, onkin nyt vain muutama yö ja päivä. Aika tuntuu juoksevan.


Kotiuduimme sairaalasta itsenäisyyspäivänä lippujen liehuessa. Kotiarki alkoi sujua ongelmitta ja Helmi on (ainakin tämän ensimmäisen viikon) ollut hyvin kiltti vauva. Yöt menevät pääosin nukkuessa ja päivisinkin Helmi on tyytyväinen.

Viikko on tuonut mukanaan ensimmäisen kipsienvaihdon. Kampurajalkojen ensimmäinen hoitomuoto on toistokipsaus, jossa jalkojen asentoa aletaan asteittain kääntämään oikeaksi. Kirurgi määrittelee uuden asennon ja pitää sitä paikallaan samalla kun kipsari kipsaa jalan. Asentoa pidetään viikon ajan, jonka jälkeen se uusitaan jälleen asteen verran normaalimmaksi.

Kipsaus tapahtuu meidän sairaalassamme "tuttipulloanestesiassa". Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi pidetään ennen toimenpidettä nälässä ja toimenpiteen aikana annetaan maitoa tuttipullosta (tokihan varmaan sitä voisi antaa tissistäkin, mutta näin äitinäkökulmasta se ei olisi helppoa: roikottaa nyt tissiä vauvan suussa kun samaan aikaan aivan vieressä tehdään kipsiä), jolloin lapsi kiinnittää huomionsa maitoon eikä laita vastaan. Rentoa jalkaa on huomattavasti helpompi käsitellä ja kipsistä tulee parempi.

Näin ollen Helmikin pidettiin nälissään. Äitinä oman pienen kitinä tuntui hirvittävän pahalta sekä henkisesti että fyysisesti (paria päivää aiemmin nousseet maidot painoivat rintoja aivan mielettömästi). Olisi vain tehnyt mieli painaa rinta lapsen suuhun ja rauhoittaa oma lapsi. Näin ei kuitenkaan voinut tehdä. Nälässäpitoa ei tarvitse tehdä tuntitolkulla, mutta yleensä lapselle sattui nälkä juuri siihen hetkeen, kun kipsaukseen olisi pitänyt lähteä. Jouduimme jättämään siis tämän yhden syöttökerran välistä.

Kipsaus onnistui hyvin ja reissu oli oikein mukava. Saimme jopa hyvät naurut. Isäni osui samalle sairaalan käytävällä ja tahtoi tulla mukaan hetkeksi nähdäkseen pienen tyttärentyttärensä. Mieheni puolestaan tapasi ensimmäistä kertaa kirurgimme, joten kirurgi totesi "sanovansa käsipäivää myös isälle". Pienen sekaannuksen vuoksi minun isäni, eli ukki, tarjosi kätensä kirurgille, sillä eihän hän ollut viikkoon ennättänyt tottua uuteen "ukki"-statukseensa.

Pienet kipsit tennarisukissa
Kuten kerroin, olimme viikkoa aikaisemmin unohtaneet mitata tytön pituuden ennen kipsausta.  Olimme saaneet kaksi ohjetta, joista ensimmäisessä meidän neuvottiin poistamaan itse kipsit ja kylvettämään tyttö kotona. Jälkimmäisessä puolestaan kylvetyksen ja mittausten piti onnistua sairaalassa ennen uutta kipsausta, joten meidän tehtäväksemme jäisi vain sairaalaan tulo. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ennättäneet kuin poistaa kipsit ja pikapestä jalat niiden alla. Punnitukset hoidettiin kipsien kanssa ja pituutta emme saaneet. Pituus odottaa siis tulevaa viikkoa. Paino oli kuitenkin lähtenyt nousuun, vaikka arvioitu kipsien paino miinustettiinkin kokonaispainosta pois. Tulevalle kipsinvaihdolle valmistaudumme jo kotona kipsinpoistoin ja pesuin.

torstai 4. joulukuuta 2014

Helmi syntyy ja hoidot alkavat

Pieni prinsessamme syntyy 4.12.2014 klo 02.47. Painoa neidolla oli 3195g. Pituutta emme ennättäneet (muistaneet) mitata ennen hoitojen aloitusta, pituudeksi merkittiin 50 cm.

"Tuore tapaus"

Olimme kirjoittaneet sairaala-aikamme etukäteistoiveisiin/muihin huomioihin toiveen, että kampuroista puhuttaisiin avoimesti. Asia oli meillä tiedossa, joten synnytyksen yhteydessä ja jälkeen niistä voi ja pitää puhua ilman kaunisteluita. 

Kampurajalat eivät vaikuta synnyttämiseen millään tavoin. "Normaali synnytys" on siis täysin mahdollinen. Syntymän jälkeen kampuralapsilla toki tulee olemaan hieman erilainen sairaala-aika. Olimme valmistautuneet siihen, että syntymän jälkeen Helmi viedään lastenlääkärille tarkistettavaksi. Näin kätilötkin olivat ajatelleet. Kun Helmin synnyttyä soitettiin lastenlääkäriä tarkistamaan vauvaa, tuli vastaukseksi hyvin selkeä ehdotus: Jospa tarkistettaisiin vasta aamulla, jos lapsi on muutoin hyvässä kunnossa eikä muuta ole ilmennyt kuin kampurat? Sehän sopi meille. Pääsimme siis heti tutustumaan tyttäreemme.

Helmi tutkittiin sekä lastenlääkärin että lastenkirurgin toimesta aamupäivästä. Infoamisessa olleen katkoksen vuoksi lastenkirurgi ei tiennyt meidän tienneen etukäteen kampuroista. Kun hän oli saanut Helmin tutkittua, alkoi hän kauniisti kertoa minulle (mieheni ei ennättänyt kotoa mukaan) lapsellamme olevan kampurajalat ja antamaan ensitietoa uudestaan. Kun sitten lopulta pääsin väliin sanomaan, että hänen kollegansa on kyllä jo ensitiedon antanut, saimme hyvät naurut. Hoidon pääsimme siis aloittamaan iloisissa merkeissä.

Helmin jalat hoitojen alussa. Molemmissa jaloissa selkeä kampura-asento.

Helmi sai ensimmäiset kipsinsä 12 tunnin ikäisenä. Itse kipsauksesta Helmi ei tiennyt mitään, sillä syntyminen oli uuvuttanut hänet täysin. Kipsit ovat pehmeää lasikuitua (toisissa sairaaloissa käytetään kalkkikipsiä) ja ulottuvat varpaista lähes nivusiin saakka. Polvet jäävät myös kipsien sisään koukkuasentoon, jotta lapsi ei saisi potkaistua kipsiä jalastaan. Kipsauksella jalkaterien asentoa aletaan vähitellen kääntämään oikeanlaiseksi. 

Ensimmäiset kipsit. Jalkapohjat "sisäänpäin" ja ukkovarpaat osoittamassa kohti taivasta.

Kysyin neuvoja, kuinka toimia, jos "vahinko" sattuu eli pissit tai kakat joutuvat kipseihin. Kipsarimme mukaan "näin pienet vauvat" eivät vielä kakkaa paljoa. Meinasin palauttaa lapsen kipsihuoneeseen löydettyäni kipsauksesta päästyämme täyden vaipallisen pihkakakkaa. Pihkakakka kun ei meinaa pesulapuilla kunnolla irrota... Kylläpä "näin pieni vauvakin" osaa kakata.


lauantai 1. marraskuuta 2014

(H)ajatelmia

Kun kampuraepäily varmistui puhuimme pitkään ja perusteellisesti puolisoni kanssa siitä, mitä arki toisi tullessaan. Kipsihoidot, mahdolliset leikkaushoidot ja lopuksi tankokengät. Mikään ei kuitenkaan estäisi normaalia arkea. Lapsemmehan olisi täysin terve, hänellä tulisi olemaan vain ominaisuus, joka täytyy hoitaa.

Tahdoimme kertoa kampuroista toisillekin. Ajattelimme, että tahdomme toimia esimerkkinä muille, olemme asian kanssa "sinut". Avoimesti puhuimme jaloista, ensin lähipiirille ja sen jälkeen jo tuttavillemmekin. Oikeastaan puhuimme niistä kaikille, ketkä vain kyselivät "vauvan vointia". Mitäpä niitä sen kummoisemmin salailemaan. Ne tulevat olemaan osa tyttäremme ja meidän elämää syntymästä lähtien. Pyrimme kuitenkin siihen, että emme tekisi niistä numeroa. Toki meilläkin oli aikoja, jolloin tuntui hyvältä puhua enemmän, välistä vähemmän.

Reaktioita ja tunteita vastaanotimme monenlaisia: Säikähdystä, sääliä, kiinnostusta, tsemppifiilistä, välinpitämättömyyttä, pelkoa, arvostusta, empatiaa,.. Oikeastaan ihmiset pystyi jakamaan reaktioidensa puolesta "eri luokkiin".

Ensimmäisenä tulivat ne, jotka tavalla tai toisella liittyvät perheeseemme ja odottivat lasta kanssamme. Lähestulkoon jokaisen kasvoista/äänestä/eleistä paistoi ensimmäisenä säikähdys ja huoli. Uskon sen olevan se sama, mikä itselläni oli ensireaktiona. Kun sitten kerroimme, mitä kampurat tarkoittavat ja että asia on korjattavissa, tilanne rauhoittui ja elämä jatkui.

Toisena tulivat ne, jotka kysyivät kuulumisia ja kun kerroimme, he ottivat takapakkia. Ehkä he pelkäsivät asiaa, ehkä eivät osanneet käsitellä sitä tai sitten heitä ei vain kiinnostanut. Olivat kysyneet vointia vain siksi, sillä niin kuuluu tehdä.

Kolmantena porukkana koin ihmiset, jotka kysyivät kuulumisiamme ja tämän jälkeen alkoivat kertoa kokemuksiaan (sekä hyvässä että pahassa) kampuroista tai muista vastaavista. Se, mitä tarkoitin hyvällä, oli se, että monilla oli kokemusta jostakin hoitoa vaativasta ominaisuudeesta (pitäisi varmaan käyttää sanoja vammasta tai rakennepoikkeavuudesta, mutta tahdon käyttää sanaa ominaisuus). He kertoivat kokemuksistaan, mutta jättivät tilaa myös meidän omille tunteille ja kokemuksille. Pystyimme jakamaan tietoamme ja olemaan vertaistukena toisillemme. "Pahassa"-versiossa kuulimme vain sen toisen osapuolen kokemuksen, mutta emme itse päässeet ääneen. Keskustelu päättyi yleensä lauseeseen "Niin, että kyllä niistä ihan hyvät jalat tulevat." Miten niin ihan hyvät? Niistä tulee täydelliset!

Neljäntenä ryhmänä tahdon nimetä ne henkilöt, jotka olivat avoimen kiinnostuneita. Kyselivät ja kuuntelivat sekä olivat hyvin empaattisia. He eivät kuulu lähipiiriimme, mutta kuullessaan tilanteesta, he pysähtyivät pohtimaan ja olemaan läsnä. Myös nähdessämme he kyselivät uusia kuulumisia, sillä tahtoivat aidosti tietää lisää.

Törmäsimme myös ryhmään, jotka jostain syystä päästivät suustaan sammakoita. Kuulimme esimerkiksi kommentteja erityislapsesta. Miten niin erityislapsesta? (Juu-u, tiedän kyllä, mitä erityislapsi tarkoittaa.) Eikös jokainen lapsi ole erityinen? Meidän lapsemme tulee tarvitsemaan rakkauden ja huolenpidon lisäksi kirurgista hoitoa. Ei se hänestä tee vammaista tai muuten "erityislasta". Hän tulee kehittymään normaalisti: oppii kävelemään, puhumaan ja keppostelemaan.

Mutta avoimuus on myös kannattanut. En ole hetkeäkään katunut sitä, että olemme puhuneet jo ennen vauvamme syntymää tulevasta. Kun lapsemme syntyi, saimme osaksemme paljon onnitteluja ja huomiota. Kampurat olivat jälleen toissijaisuus, niitä ei tarvinnut enää ihmetellä ja selitellä.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Muutama sananen kampurajaloista

Kampurajalat ovat jalkojen epämuodostuma, jonka syytä ei vieläkään täysin tiedetä. Ne ovat tunnetuin jalkojen epämuodostuma, joita on kuvattu historiassa jo muinaisen Egyptin ajoista lähtien. Kampurajaloissa jänteet ja nivelsiteet ovat liian tiukat aiheuttaen jalkaan virheasentoa ja liikkumattomuutta. Jotta jalkojen asento saataisiin normaaliksi, tarvitaan lääketieteellistä hoitoa.

Kampurajalat

Suomessa n. 1/1000 lapsesta syntyy kampurajalkaisena. Tuolloin joko lapsen toinen tai molemmat jalat ovat kampura-asennossa. Kampuratyyppejä on neljä erilaista, joista joko kohdun ahtauden tai jalan asennon aiheuttama ja synnynnäinen kampurajalka ovat yleisimmät. Harvinaisempia kampurajalan aiheuttajia ovat erilaiset syndroomat ja neurologiset häiriöt (n. 5% kaikista), jolloin kampurajalkoihin liittyy myös muita häiriöitä tai epämuodostumia.

Hoitomuotona käytetään nykyään jalkaterän asennon vaiheittaista korjaamista. Menetelmä on nimetty Ponsetin menetelmäksi espanjalaisen lastenortopedi Ignacio Ponsetin mukaan. Hänen menetelmässään leikkaushoito on minimoitu ja hoito tapahtuu toistokipsauksilla (4-6 kipsausta) ja erityisillä tankokengillä. Ainoastaan akillesjänteiden katkaisu, tenotomia, on mahdollinen leikkaushoito. Hoidot kestävät keskimäärin 4 vuotta.

Toistokipsausta

Aikojen saatossa hoitomuodot ovat olleet erilaisia, toiset enemmän leikkauspainotteisia kuin toiset. Ymmärtääkseni kuitenkin kampurajalat ovat olleet hyvin "parannettavissa" kautta aikain. Olen tavannut muutaman, nyt jo aikuisen, kampuralapsen, joiden liikkumista havainnoidessa ei pystyisi sanomaan mitään kampuroista. Uskon, että hoitomuodot ovat vain entisestään parantuneet.

Lastenkirurgimme painotti meille ensitietoa antaessaan, että lapsi itse ei ole hoidosta millänsäkään. Kun hoito aloitetaan vastasyntyneenä, käy monestikin niin päin, että kipsihoidon päätyttyä lapsi on aivan ihmeissään. Ja sitten se, mikä varmasti kaikkia on mietityttänyt joskus, myös itseäni: Kipua lasten ei pitäisi tuntea. Mikäli kipua esiintyy, on jokin vialla. Tuolloin esimerkiksi kipsi tai kenkä painaa ja asia täytyy hoitaa pois, jotta elämä voi jatkua!

Lähteenä tätä blogausta kirjoittaessa olen käyttänyt Invalidiliiton julkaisua Kampurajalka - Ensitieto-opas vanhemmille 

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Onnellisten tähtien alla

Viikko on kulunut edellisestä ultrauksesta. Vaikka viikko on yleensä hyvinkin nopea ajanjakso, nyt se tuntui ikuisuudelta. Ei siksi, että pelkäisin vaan siksi, että tahdon tietää lisää. Kuluneen viikon aikana olimme keskustelleet asiasta kerran jos toisenkin. Vietimme myös ihanan viikonlopun rakkaiden ystäviemme kanssa. Saimme heiltä paljon tukea joskin saimme myös paljon muuta ajateltavaa.

Astelemme äitini kanssa sairaalan käytävää jännittyneen ilmapiirin vallitessa (mieheni ei töiden puolesta päässyt mukaan). Äidilleni tämä on huikea kokemus, päästä nyt näkemään ensimmäinen lapsenlapsensa. Itse olen puolestani jännittynyt kuulemaan uutisia vauvasta. Olin jopa ennättänyt pohtia, mitä tekisin, jos lapsella ei olisi kampuroita. Olinhan viikon aikana jo kovin valmistautunut asiaan ja tullut sen kanssa sinuiksi. Pettyisinkö? Pelko siitä, että ultrasta löytyy muuta poikkeavaa, on muuttunut huoleksi vauvan hyvinvoinnista. Me kyllä selviäisimme!

Lääkäri on kokenut, kuulemma talon parhaita ultraajia. Järjestelmällisesti käymme jälleen läpi vauvaa. Pää, sydän, selkäranka, vatsa.. Jalat näyttäytyvät kampuraisina. Tällä kertaa ei epäilystäkään. Sen sijaan kädet tuottavat ongelmia. Koska lapsella on poikkeavuutta jaloissa, pitää kädetkin nähdä. Vauva on päätynyt nukkumaan sikiöasentoon, kämmenet reisien väliin. Odotamme ja odotamme, tökimme välistä vatsaakin. Käyn kävelemässä ja yritän liikkua. Vauva on ja pysyy nukkuma-asennossaan. Miksi muutoin niin vilkas lapsi on juuri tänään päättänyt olla hankala?

Odotellessamme vauvan asennonvaihtoa, keskustelemme kampuroista. Meille tarjotaan mahdollisuutta tavata lastenkirurgi. Otamme tarjouksen vastaan ja tapaaminen järjestyy samantien. Vajaa viisi minuuttia ja lastenkirurgi on jo kertomassa minulle ja äidilleni kampurajaloista ja niiden hoidosta. Samalla ultraaja yrittää saada näkyvyyttä kämmeniin.

Vihdoin, 15 minuutin yrittämisen jälkeen, kädet näkyvät. Ranteet ja sormet ovat suorat. Ei siis huolta. Ultrauksesta käteemme jäi vain kampura-asentoiset jalat. Diagnoosia itsessäänhän ei pysty tekemään kuin vasta lapsen synnyttyä, mutta vahva epäily jalkojen virheasennosta on kuitenkin saatu. Pääsemme jatkamaan odotusaikaa hieman eritavoin, useammin ultraten.

Kävelemme takaisin autolle ja juttelemme. Olemme äitini kanssa todella huojentuneita. Äitini mukaan kaikista parasta oli nähdä konkreettisesti oman lapsenlapsen liikkuminen kuvaruudulla. Vasta nyt hän tajuaa tulevansa isoäidiksi. Kampurat ovat täysin toissijainen juttu.

Soitan heti myös miehelleni. Kuulen äänestä helpotuksen. Kaikki muu siis kunnossa! Kerron myös pikaisesti tapaamisestamme lastenkirurgin kanssa ja lupaan kertoa kaiken perin pohjin illasta.

Olen sitä mieltä, että vaikka julkista terveydenhoitoa haukutaan paljon, olemme myös todella onnellisessa asemassa. Kun sitä tarvitsemme, saamme todella hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Tulee olo, että lapseni saa syntyä onnellisten tähtien alla.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Miksi meille? - Miksi ei meille?

Tiistai heinäkuun 22. päivä. Menemme mieheni kanssa rakenneultraäänitutkimukseen. Tutkimus on rutiininomainen ja osa raskaudenaikaisia seulontatutkimuksia.

Kätilö aloittaa päästä. Aivot normaalit, tarvittavat rakenteet löytyvät ja näkyvät normaaleina. Siirrymme sydämeen. Vauva on aktiivinen ja tekee kaikkensa, jottei sydäntä saada ultrattua. Kun jalat "heittää olkapäille" ei näy kuin luita: toisella puolella selkäranka, toisella reisiä ja sääriä. Koska selkäranka näkyy hyvin, katselemme ensin sen ja odotamme, että vauva olisi suopeammalla tuulella. Jossain vaiheessa vauva väsähtää leikkimiseen ja rauhoittuu. Nyt on sydämen aika. Nelilokerot näkyvät, kaunis sykintä.. Sukupuolta emme tahdo tietää, se jääköö yllätykseksi.

Siirrymme seuraaviin rakenteisiin. Vauva ei haluaisi näyttää jalkojaan. On ottanut käsillään jalkateristä kiinni. Pieni vilahdus ja kätilö vakavoituu "Taidan hakea vielä toisen, kokeneemman, kätilön kaveriksi." Niin tulee toinenkin kätilö ultraamaan jalkoja ja hetken kuluttua kuulen hänen sanovan "Kyllä nämä näyttäisivät kampuroilta."

Kampurajalat!

Yhdenäkin maailma pysähtyy. Sydän jättää lyönnin välistä. "Sanoitko kampurajalat?" kysyn kätilöltä. Kyllä hän oli sanonut niin. Mielessäni vilisee paljon ajatuksia, mutta päällimmäisenä se sama kysymys kuin kätilöillä: Näkyikö muuta poikkeavaa? Ja sama alkaa alusta. Pää, sydän, selkäranka.. Mitään muuta ei löydy, mutta saamme uuden ultra-ajan seuraavalle viikolle, jolloin lääkäri ultraisi vielä tarkemmalla laitteella.

Ennen kotiutumista saamme vielä tietoiskun siitä, mitä kampurajalat tarkoittavat ja että ne ovat hoidettavissa. Vanhempani odottavat tietoa ultrasta, joten soitan heille. Kerron kampura-epäilystä. Mieheni vanhemmille päätämme kertoa vasta uusintaultrauksen jälkeen.

Mieheni lähtee kotiin ja minä menen töihin. Töissä ajatus pyörii päässä, mutta tsemppaan itseäni. Nou hätä, tästä selvitään. Onneksi ilta töissä on rauhallinen ja minulle jää aikaa lukea kampurajaloista Terveysportista (työsuhde-etuja lukea 100% luotettavasta lähteestä).

Vasta kotimatkalla tulee itku. Miksi me? Miksi meidän vauva? Mitä olen tehnyt väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Kotona huomaan myös mieheni ajatusten pyörivän tiedon ympärillä. En osaa sanoa mitään muuta kuin luetella töissä lukemaani teoriatietoa. Noin 60 lasta vuodessa. Ei selvää syytä... Emme oikein saa keskusteltua asiasta. Aika ei vielä ole kypsä.

Yö menee pyörien. Senkin ajan, minkä saan nukutuksi, näen unta ultrasta. Unessa jouduimme laihutuskuurille mieheni kanssa, sillä poskiemme paksuus oli ylittänyt ultratessa tietyn rajan "eikä mittaustulos valehtele". Alitajunta osaa olla ironinen. Aamulla jatkoin kampuratiedon metsästämistä. Löydän tieni Suomen Kampurajalkayhdistyksen sivuille. Sain paljon lisätietoa, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa. Huoli vauvasta kasvaa. Entä jos uusintaultrassa löytyykin jotain lisää? Mitä itse sanonkaan potilaille uuden, huolen, edessä? "Kaikkihan se on otettava mikä annetaan". Sen voimalla jatkan eteenpäin.

Menee vielä yksi yö ja päivä. Olen jo menossa nukkumaan, kun puolisoni soittaa töistä. Puhumme pitkän tovin. Hän haluaa puhua. Tuntuu, kuin kivi olisi tipahtanut sydämeltä. Mieheni toteaa puhelun lopuksi ostavansa 50 kiloa suolaa suolapanoksia varten (kysyimme kuitenkin ultran lopuksi sukupuolen, jotenkin asialle tuli merkitys kampura-epäilyn myötä, tahdomme tietää kaiken mahdollisen), jotta 15 vuoden kuluttua on millä puolustaa "kylän kauneinta prinsessaa".

Suljen silmäni ja nukahdan rauhalliseen uneen. Asia ei enää vaivaa. Kampurajalkainen prinsessa. Miksi ei meille?

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Meistä ja kampuroista

Olemme pieni perhe. Perheeseemme kuuluu äiti, isä ja Helmi-tyttönen (syntynyt 12/14). Lisäksi perheessämme on nelijalkaisia perheenjäseniä.

Raskausaika oli normaali. Aluksi pahoinvointia, lopuksi supisteluja, mutta mitään normaalista poikkeavaa ei eteemme tullut. 

Oli kuitenkin jokin, joka oli toisin: Kampurajalat.

Arkemme on meille täysin normaalia, toisille täysin erilaista - mutta tulet huomaamaan, ettei se paljoa eroa "normaalista" lapsiperheen arjesta. 

Tämän blogin on tarkoitus toimia sekä vertaistukena että "terapiana". Blogin mukana Helmin tarina tulee kirjoitettua muistiin ja toisaalta jaettua se niille, ketkä tietoa tarvitsevat.