Uusi ja ihmeellinen arki

Tänään Helmi otti yhden tähänastisen elämänsä suurimmista "askeleista". Tätä askelta olemme odottaneet ja sitä myös tänään juhlimme. Kävimme lääkärissä ja meille luvattiin, että tankokengät saa jättää pois uniaikaisesta käytöstä.

Mutta palataanpa siihen kohta. Ensin lienee syytä kertoa, mitä muuta lähes vuoden aikana on tapahtunut.

Helmi on kasvanut ja kehittynyt. Kuvioon on tullut muun muassa polkupyöräily, joka ei kuitenkaan tuntunut luonnistuvat niin kuin tyttö itse oli haaveillut. Helmin ajatuksissa oli "cruisailla" uudella polkupyörällä sinne sun tänne, mutta ensimmäinen istuminen satulaan todisti tilanteen haastavammaksi. Jaloissa kun ei tuntunut kaikesta liikkumisesta huolimatta olevan voimaa. Iski turhautuminen ja kiukku.

Temperamenttinen tyttö, uhmaikä, kampurat ja polkupyöräily ei oikein osuneet  sopivaksi yhtälöksi. Jalkojen kordinaatio (polkupyöräillesäkin jalkojen asento oli lievässä aukikierrossa, kuten tankokengissä) ja lievä voimattomuus haastavat. Mutta ne ovat vain haasteita. Ne on tehty voitettaviksi. Eikä tämä ole ainoa esimerkki. Ette ehkä halua kuulla, kuinka luistelun kanssa kävi.

Perheemme koki toisen suuren tapahtuman. Helmille syntyi pikkusisko, jonka odotusaikaa "varjosti" tieto Helmin kampuroista. Olenkin aikaisemmin avannut tunteitamme siitä, millaista oli saada kuulla ultraäänitutkimuksessa lapsella olevan jotain "epänormaalia". Pääsimme rakenneultraan suoraan lääkärille, koska edellisessä raskaudessa sikiöstä löytyi poikkeavuus - pikemminkin ominaisuus. Ja tällä kertaa lääkäri aloitti ultraamisen niillä sanoilla, joita emme olisi ensimmäisenä toivoneet kuulevamme: "Kyllä tässä nyt jokin anatominen poikkeavuus on". Onneksi kyse olikin vain äidistä ja äidin verisuonituksista. Mutta se herätti. Pikkusisko syntyi terveenä ja aivan yhtä täydellisenä kuin Helmikin aikoinaan.

Tankokengät olivat olleet meillä rutiinia jo kauan. Helmin neljännen syntymäpäivän lähestyessä saimme kutsun lääkäriin. Kontrollissa jalkoja tutkiskeltiin joka suunnalta ja lopulta kauan odottamamme, keskusteluissa useasti toistunut ja ehkäpä hieman utopistiseltakin tuntunut lause kuului lääkärin huoneessa: Saamme jättää kengät pois käytöstä!

Viimeinen ilta tankokenkien kanssa ikuistettuna muistoihimme.

Olimme lupailleet Helmille juhlia, kun SE päivä koittaisi. Ja tänään SE koitti. Koska syksy oli ollut hektinen ja hektisemmäksi se vain tuntui muuttuvan (siskon syntymää, tulevat ristiäiset, tulevat synttärit, tuleva joulu...), päätimme juhlia asiaa perhepiirissä. Helmi sai valita ravintolan (Burger King, nugetit ja ranskalaiset maidon ja juustotikkujen kanssa) ja lahjan. Lahjaksi valikoitui kauan haaveiltu Pipsa Possun jäätelökioski. Ukki pääsi kanssamme juhlimaan ja niin sitä juhlittiin.

Ensimmäisen kerran unille ilman tankokenkiä.

Illalla "juhlat" jatkuivat kotona. Koska tilannehan oli kaikin puolin uusi - Helmi pääsi itse sänkyyn ja sieltä pois - täytyi sitä myös testata toistuvasti. Ensimmäisen puolen tunnin aikana ennätimme ainakin miljoona kertaa juomaan ja vessaan, iltasatukirjaa piti vaihtaa, unilelua etsiä ja vaihtaa, käydä antamassa ensin siskolle, sitten äidille ja lopuksi vielä isällekin hyvänyön pusut. Taidettiinpa nousta pari kertaa ihan vain nousemisen ilosta. Riemua jatkui niin kauan, että vanhempien usko Helmin pysymiseen sängyssä alkoi loppua.

Ja aamulla, melkeinpä ennen kukonlaulua, makuuhuoneemme ovelta kuului: "Joko on aamu? Minä jo nousin itse ylös."