Mielensäpahoittajan päiväkirjasta

En ole vielä päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä, onko pehmoleluaan hypistelevä unta tuusaava lapsi vai iloisesti hihkuen käsiään heiluttava ja jalkojaan sämpyttävä lapsi minusta maailman ihaninta katsottavaa. Molemmat kun on ovat omalla tavallaan voittajia. On ihana katsoa, kun lapsi pitkän päivän jälkeen taistelee unta vastaan, kunnes joutuu antamaan periksi. Itselleni painoarvoa on myös jalkojaan (ja käsiään) iloisesti liikuttavassa lapsessa. Lienee turhaa edes perustella, miksi näin on.

Bed Time

Toisille perustelut tulisivat kuitenkin aiheelliseksi.

Kuten olen aikaisemminkin todennut, kerron mielelläni Helmin jaloista ja kampuroista yleisesti. Eivät ne ole tabu, eivät liioin arka aihe, eivätkä varsinkaan häpeä. Ne ovat osa Helmiä! Olen todennut myös, että sillä on paljon merkitystä, kuinka ihmiset suhtautuvat tankokenkiin ja varsinkin sillä, kuinka kiinnostuksensa tuovat ilmi. Olen käynyt kuukausien aikana monen monta keskustelua, joista toisista on jäänyt alusta lähtien hyvä mieli ja toisista keskustelun jälkeen hyvä mieli, sillä olen saanut avarrettua toisen ihmisen tietoutta. Tänään jäin kuitenkin sanattomaksi.

Olimme Helmin kanssa kaupassa. Kuten varmaan muutkin äidit, myös minä parkkeeraan kärryni esimerkiksi maitohyllyjen lähelle paikkaan, jossa kärryni eivät ole kenenkään tiellä. Tämän jälkeen lähden keräämään tarvitsemiani tavaroita hyllystä. Ollessani keräysreissulla Helmi oli jälleen saanut seuraa (on kumma, millainen magneetti pieni lapsi on!) vanhemmasta rouvasta. Katsoin, kuinka suloisesti Helmi hänelle hymyili ja jokelteli rouvan jututtaessa lastani. Kävellessäni lähemmäksi kuulin jutunaiheen: "Onpas sinulla ilkeä äiti, kun on sitonut jalkasi kiinni. Kumma äiti kun ei kestä potkivaa lasta".

Jäin sanattomaksi. Ajatuksia vilisti päässäni nopeammin kuin protoneja CERNin hiukkaskiihdyttimessä. En saanut niistä ainuttakaan puettua sanoiksi. Olin suorastaan järkyttynyt. Hain kärryni Helmineen ja jatkoin matkaa, sanomatta sanaakaan.

Onneksi lapseni on vasta 6 kuukauden ikäinen. Entäpä, jos hän olisikin ollut 6 vuoden ikäinen? Hän olisi ymmärtänyt aivan eri tavoin rouvan sanat. (Tähän väliin täytyy todeta, että tankokenkiä ei käytetä kuin unikäytössä siinä vaiheessa, kun lapsi oppii kävelemään, tämä kaikki on siis jossittelua). Mitähän lapseni olisi ajatellut istuessaan kärryissä jalat toisissaan kiinni saaden selville kaiken johtuvan vain äidin ilkeydestä? Olisikohan siihen enää auttanut selittää jalkojen hoidosta ja taikakengistä? Tuskin. Lapsi olisi osannut ottaa toteamuksesta kaiken hyödyn irti. Ilkeä äiti, mikä ilkeä äiti!

Välttelin loppureissun ajan rouvaa kaupassa. Keräsin tarvitsemamme tavarat ja menin kassalle. Peräämme kassajonossa tuli kaksi iäkästä rouvaa, jotka alkoivat jututtaa Helmiä. Myös nämä rouvat kiinnittivät huomionsa Helmin kenkiin. Ja kuin vahingossa suusta lipsahtanut, ääneen lausuttu ajatus "Mutta minkäs takia sinun jalkasi ovat kiinni" sai minut näkemään punaista. Ehkä liiankin töykesti maitohyllykkörouvan aikaansaaman kiukutuksen vuoksi (pyydän todella anteeksi äänensävyäni) totesin asiallisesti Helmillä olevan jaloissa kampurajalkojen hoitoon käytettävät erityiskengät. Keskustelu kääntyi juuri niin kuin yleensäkin. Ihasteluun. Kylläpä lääketiede nykyään osaa!

Itselleni jäi kuitenkin tuplasti paha mieli. Sen lisäksi, että olin mielestäni syystäkin pahoittanut mieleni kuullessani, mitä lapselleni puhutaan, tulin vielä kääntäneeksi oman pahanmieleni ventovieraisiin, hyvää tahtoviin ihmisiin.

Kyllä minä siitä mieleni pahoitin.