Äitienpäivän iloja ja suruja

Ensimmäisenä on kirjoitettava pitkä sepostus (jos puhuisin sen, sitä kutsuttaisi monologiksi, mutta onko monologi myös kirjoitettu yksinpuhelu?) siitä, miten hienoa on olla äiti juuri tälle erityiselle lapselle. En vaihtaisi pois mistään hinnasta niitä aamuja, jolloin nukumme kylki kyljessä tunnin - ehkä kaksi - ennen lopullista heräämistä.

Silmätarkkana seuraan, kun hän pukee villaisen kettuhattunsa päähän, ottaa käsilaukun käteensä ja muovisankon toiseen leikkiessään - vieläkään en tiedä, mikä leikin juoni on - ja nauttiessa leikkimisestään.

Huvittuneena pidätän nauruani, kun näen lapseni polkevan jalkaansa lattiaan korostaakseen omaa tahtoaan - ja mielessäni pelkään jo tulevaa uhmaikää, lapseni persoona on heräämässä todella eloon.

Ylpeänä pohdin, kuinka paljon lapseni jo ymmärtää ympäristöstään. Kun kysyn "haluatko lisää juomista", hän ojentaa minulle tyhjää tuttipulloaan - ennen olemme vain puhuneet maidosta.

Niin hirveän paljon olemme menneet eteenpäin. Pituutta vain oli lisääntynyt yhdessä yössä niin, että eiliset vaatteet eivät enää mahtuneetkaan. Äidin kahvakuulan kilot lisääntyvät nopeammin kuin äidin treeni sitä sallisi. Vauvan mitat ovat hävinneet. Tilalla on todellakin taapero.

Kävelyharjoittelua ilman tukea on kestänyt nyt kuukauden päivät. Saadessaan leikkiä yksin, keskytyksettä ja "huomiotta", olen huomioinut Helmin olevan entistä enemmän pystyasennossa ja liikkuvan askeltamalla. Askelia kertyy yhtä useampia peräkkäin. Pyllähdyksen jälkeen noustaa uudestaan jaloilleen ja leikki jatkuu. Huomaan, että Helmin itsetunto karttuu askelten myötä. Toki vieläkin konttaaminen/karhukävely on se nopein ja varmin tapa edetä - ainakin jos jotain "kiellettyä" on esillä tai ovi vessaan/ulos on jäänyt auki.

Elämä kulkee omaa tahtiaan, mutta reilusti eteenpäin.

Aina emme mekään välty takapakilta. Kampurahoidot ovat edenneet hienosti. Olemme todella iloisia, että mitään vastoinkäymisiä ei ole tämän puolesta eteemme tullut. Sen sijaan Helmille puhkesi oikein kunnollinen allergia ilmeisesti koivulle. Kotiimme asettui asumaan pieni ja kiukkuinen emäntä, jonka nenä vuotaa solkenaan ilman allergialääkitystä. Lääkityksen jälkeen niistämismäärä on onneksi vähentynyt puoleen. Jospa koivun kukinta menisi ohi nopeasti ja pääsisimme jatkamaan eläämäämme ilman huonoa oloa.

Tänään - allergiaakin uhmaten - menimme ulos harjoitteleemaan kävelyä. Helmi sai ainoastaan ulkokäyttöön tarkoitetun taaperokärryn (meillä on sisällä toinen kärry ainoastaan sisäkäyttöön) ulkokävelyn rohkaisemiseksi. Pienen tunnustelun jälkeen homma alkoi sujua ja vauhti kiihtyä. Ihana, rakas tyttäreni.