Olemme nyt eläneet vuoden ilman tankokenkiä ja lienee aika pysähtyä kertomaan lopuksi siitä, millaista arkemme on nyt ollut.
Motoriikka. Sana, joka on painottunut paljon viimeisen vuoden aikana. Helmin tasapaino ja jalkojen voimat ovat lisineet hurjaa vauhtia. Jälkikäteen olemme pystyneetkin toteamaan, että "se johtuikin vain kampuroista". Helmi on ollut ikäisiään kömpelömpi. Hän on kompuroinut ja kaatuillut tasaisellakin. Nyt tämä on kuitenkin poistunut. Myös vauhti on lisinyt ja erinäiset taidot ovat ottaneet harppauksia eteenpäin. Helmi hyppii, tanssii, loikkii, juoksee, kiipeää, jumppaa, humppaa ja pumppaa.
Olemme myös jutelleet jaloista ja kengistä paljon. Helmi on nyt sen ikäinen, että häntä kiinnostavat asiat ja hän osaa niitä myös käsitellä ja yhdistellä. Jalkojen suhteen me olemme kertoneet hänelle kaiken ja ehkäpä liikaakin. Hän tietää itse, miksi jalkoja on hoidettu ja miten niitä on hoidettu.
Tankokengistä olemme aina luoneet Helmille "taianomaisen" ajatelman - taikakengiksihän niitä alkujaan kutsuttiinkin. Tankokengissä oli taikaa. Unen aikana hyvää taikaa siirtyi tankokengistä Helmin jalkoihin pitäen jalat terveinä. Ja vaikka lähes nelivuotiselle kenkäilyajallemme sattui myös huonoja hetkiä, sinnikkyydellä ja kertomalla kenkien tärkeydestä perustellen kengät saatiin pysymään jalassa. Huonojen hetkien lisäksi eteemme osui myös niitä päiviä, jolloin Helmi oli erityisen ylpeä kengistään ja saamastaan huomiosta. Hänhän oli esimerkiksi päiväkodissa ainoa "iso", jonka tädit kantoivat sänkyyn. Pienet asiat voivat tehdä elämästä ihmeellistä.
Jos minun pitäisi antaa yksi ohje kampuralapsen vanhemmille, se olisi tämä:
Ole itse positiivinen esimerkki lapsellesi. Tee tankokenkäilyajasta lapsellesi taianomainen, mutta ole rehellinen. Älä lannistu. Sinnikkyytesi kantaa hedelmää, josta lapsesi ja hänen jalkansa vielä sinua kiittävät.
Helmin tarina jatkuu, vaikka blogi hiljeneekin vähitellen. Kiitos kaikille lukijoille ja perheemme tukijoille yhteisestä matkastamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti