Viikko on kulunut edellisestä ultrauksesta. Vaikka viikko on yleensä hyvinkin nopea ajanjakso, nyt se tuntui ikuisuudelta. Ei siksi, että pelkäisin vaan siksi, että tahdon tietää lisää. Kuluneen viikon aikana olimme keskustelleet asiasta kerran jos toisenkin. Vietimme myös ihanan viikonlopun rakkaiden ystäviemme kanssa. Saimme heiltä paljon tukea joskin saimme myös paljon muuta ajateltavaa.
Astelemme äitini kanssa sairaalan käytävää jännittyneen ilmapiirin vallitessa (mieheni ei töiden puolesta päässyt mukaan). Äidilleni tämä on huikea kokemus, päästä nyt näkemään ensimmäinen lapsenlapsensa. Itse olen puolestani jännittynyt kuulemaan uutisia vauvasta. Olin jopa ennättänyt pohtia, mitä tekisin, jos lapsella ei olisi kampuroita. Olinhan viikon aikana jo kovin valmistautunut asiaan ja tullut sen kanssa sinuiksi. Pettyisinkö? Pelko siitä, että ultrasta löytyy muuta poikkeavaa, on muuttunut huoleksi vauvan hyvinvoinnista. Me kyllä selviäisimme!
Lääkäri on kokenut, kuulemma talon parhaita ultraajia. Järjestelmällisesti käymme jälleen läpi vauvaa. Pää, sydän, selkäranka, vatsa.. Jalat näyttäytyvät kampuraisina. Tällä kertaa ei epäilystäkään. Sen sijaan kädet tuottavat ongelmia. Koska lapsella on poikkeavuutta jaloissa, pitää kädetkin nähdä. Vauva on päätynyt nukkumaan sikiöasentoon, kämmenet reisien väliin. Odotamme ja odotamme, tökimme välistä vatsaakin. Käyn kävelemässä ja yritän liikkua. Vauva on ja pysyy nukkuma-asennossaan. Miksi muutoin niin vilkas lapsi on juuri tänään päättänyt olla hankala?
Odotellessamme vauvan asennonvaihtoa, keskustelemme kampuroista. Meille tarjotaan mahdollisuutta tavata lastenkirurgi. Otamme tarjouksen vastaan ja tapaaminen järjestyy samantien. Vajaa viisi minuuttia ja lastenkirurgi on jo kertomassa minulle ja äidilleni kampurajaloista ja niiden hoidosta. Samalla ultraaja yrittää saada näkyvyyttä kämmeniin.
Vihdoin, 15 minuutin yrittämisen jälkeen, kädet näkyvät. Ranteet ja sormet ovat suorat. Ei siis huolta. Ultrauksesta käteemme jäi vain kampura-asentoiset jalat. Diagnoosia itsessäänhän ei pysty tekemään kuin vasta lapsen synnyttyä, mutta vahva epäily jalkojen virheasennosta on kuitenkin saatu. Pääsemme jatkamaan odotusaikaa hieman eritavoin, useammin ultraten.
Kävelemme takaisin autolle ja juttelemme. Olemme äitini kanssa todella huojentuneita. Äitini mukaan kaikista parasta oli nähdä konkreettisesti oman lapsenlapsen liikkuminen kuvaruudulla. Vasta nyt hän tajuaa tulevansa isoäidiksi. Kampurat ovat täysin toissijainen juttu.
Soitan heti myös miehelleni. Kuulen äänestä helpotuksen. Kaikki muu siis kunnossa! Kerron myös pikaisesti tapaamisestamme lastenkirurgin kanssa ja lupaan kertoa kaiken perin pohjin illasta.
Olen sitä mieltä, että vaikka julkista terveydenhoitoa haukutaan paljon, olemme myös todella onnellisessa asemassa. Kun sitä tarvitsemme, saamme todella hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Tulee olo, että lapseni saa syntyä onnellisten tähtien alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti