Tiistai heinäkuun 22. päivä. Menemme mieheni kanssa rakenneultraäänitutkimukseen. Tutkimus on rutiininomainen ja osa raskaudenaikaisia seulontatutkimuksia.
Kätilö aloittaa päästä. Aivot normaalit, tarvittavat rakenteet löytyvät ja näkyvät normaaleina. Siirrymme sydämeen. Vauva on aktiivinen ja tekee kaikkensa, jottei sydäntä saada ultrattua. Kun jalat "heittää olkapäille" ei näy kuin luita: toisella puolella selkäranka, toisella reisiä ja sääriä. Koska selkäranka näkyy hyvin, katselemme ensin sen ja odotamme, että vauva olisi suopeammalla tuulella. Jossain vaiheessa vauva väsähtää leikkimiseen ja rauhoittuu. Nyt on sydämen aika. Nelilokerot näkyvät, kaunis sykintä.. Sukupuolta emme tahdo tietää, se jääköö yllätykseksi.
Siirrymme seuraaviin rakenteisiin. Vauva ei haluaisi näyttää jalkojaan. On ottanut käsillään jalkateristä kiinni. Pieni vilahdus ja kätilö vakavoituu "Taidan hakea vielä toisen, kokeneemman, kätilön kaveriksi." Niin tulee toinenkin kätilö ultraamaan jalkoja ja hetken kuluttua kuulen hänen sanovan "Kyllä nämä näyttäisivät kampuroilta."
Kampurajalat!
Yhdenäkin maailma pysähtyy. Sydän jättää lyönnin välistä. "Sanoitko kampurajalat?" kysyn kätilöltä. Kyllä hän oli sanonut niin. Mielessäni vilisee paljon ajatuksia, mutta päällimmäisenä se sama kysymys kuin kätilöillä: Näkyikö muuta poikkeavaa? Ja sama alkaa alusta. Pää, sydän, selkäranka.. Mitään muuta ei löydy, mutta saamme uuden ultra-ajan seuraavalle viikolle, jolloin lääkäri ultraisi vielä tarkemmalla laitteella.
Ennen kotiutumista saamme vielä tietoiskun siitä, mitä kampurajalat tarkoittavat ja että ne ovat hoidettavissa. Vanhempani odottavat tietoa ultrasta, joten soitan heille. Kerron kampura-epäilystä. Mieheni vanhemmille päätämme kertoa vasta uusintaultrauksen jälkeen.
Mieheni lähtee kotiin ja minä menen töihin. Töissä ajatus pyörii päässä, mutta tsemppaan itseäni. Nou hätä, tästä selvitään. Onneksi ilta töissä on rauhallinen ja minulle jää aikaa lukea kampurajaloista Terveysportista (työsuhde-etuja lukea 100% luotettavasta lähteestä).
Vasta kotimatkalla tulee itku. Miksi me? Miksi meidän vauva? Mitä olen tehnyt väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Kotona huomaan myös mieheni ajatusten pyörivän tiedon ympärillä. En osaa sanoa mitään muuta kuin luetella töissä lukemaani teoriatietoa. Noin 60 lasta vuodessa. Ei selvää syytä... Emme oikein saa keskusteltua asiasta. Aika ei vielä ole kypsä.
Yö menee pyörien. Senkin ajan, minkä saan nukutuksi, näen unta ultrasta. Unessa jouduimme laihutuskuurille mieheni kanssa, sillä poskiemme paksuus oli ylittänyt ultratessa tietyn rajan "eikä mittaustulos valehtele". Alitajunta osaa olla ironinen. Aamulla jatkoin kampuratiedon metsästämistä. Löydän tieni Suomen Kampurajalkayhdistyksen sivuille. Sain paljon lisätietoa, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa. Huoli vauvasta kasvaa. Entä jos uusintaultrassa löytyykin jotain lisää? Mitä itse sanonkaan potilaille uuden, huolen, edessä? "Kaikkihan se on otettava mikä annetaan". Sen voimalla jatkan eteenpäin.
Menee vielä yksi yö ja päivä. Olen jo menossa nukkumaan, kun puolisoni soittaa töistä. Puhumme pitkän tovin. Hän haluaa puhua. Tuntuu, kuin kivi olisi tipahtanut sydämeltä. Mieheni toteaa puhelun lopuksi ostavansa 50 kiloa suolaa suolapanoksia varten (kysyimme kuitenkin ultran lopuksi sukupuolen, jotenkin asialle tuli merkitys kampura-epäilyn myötä, tahdomme tietää kaiken mahdollisen), jotta 15 vuoden kuluttua on millä puolustaa "kylän kauneinta prinsessaa".
Suljen silmäni ja nukahdan rauhalliseen uneen. Asia ei enää vaivaa. Kampurajalkainen prinsessa. Miksi ei meille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti