Arjen automaatioita

Helmin elintaipaleen ensimmäiset kaksi kuukautta vaativat paljon koko perheeltä. Kampuroiden hoito oli sitouttavaa ja viikottaista. Jouduimme suunnittelemaan arkeamme sen mukaisesti, miten hoidot etenivät. Sairaalakäyntejä oli viikoittain kipsinvaihtojen merkeissä.

En kuitenkaan näkisi, että juuri kampurahoidot olisivat olleet se raskain osuus. Niin ihanaa, kuin vauva-arki onkin, on siinä myös paljon opettelua. Helmi on perheemme esikoinen. Jouduimme siis mieheni kanssa opettelemaan kaiken vaipan vaihdoista, syötöistä ja nukutuksista lähtien "vauvan puhumiseen". Voisinkin sanoa, että kipsit tai myöhemmin tankokengät ovat kulkeneet mukana meille normaalissa arjessa. Kuten vauva, myös mekään, emme ole "tienneet paremmasta". Olenkin miettinyt, olisiko tilanne ja ajatuksemme olleet erilaisia, jos Helmi ei olisi esikoisemme.

Viimeiset kipsit ja "sammakkoasento"

Nyt kipsien vaihtumisesta tankokenkiin on kulunut ikuisuus (kaksi kuukautta) ja sitähän se toki onkin Helmin elämään suhteutettuna: puolet hänen elämästään on menty kipseillä ja loppu tankokengillä. Tankokenkien tulon jälkeen olen huomannut "unohtavani Helmin jalat". Kipsit muistuttivat päivittäin, jopa tunneittain olemassaolostaan vaipanvaihtojen, pesujen ja vauvan hoidon yhteydessä. Vaikka ne eivät olleet tiellä, ne olivat "ylimääräiset". Tankokengät kulkevat mukana ongelmitta ja mikä parasta, ne saa poistettua jaloista, kun tarve on. Kaikki vanhemmat varmasti allekirjoittavat, että kunnon niskapaskojen ja napakakkojen jälkeen lapsen vieminen vesihanan alle on luksusta.

Eteemme on tullut päiviä, jolloin kampurat muistuvat mieleemme vain, kun asiasta tulee puhe muuta kautta esimerkiksi seuraavan lääkäriajan saavuttua postitse. Kenkien ja tangon olemassaolosta on tullut kuin automaatio. Kengät jalkaan, kengät pois. Tanko kiinni, tanko irti. Jopa niin automaatio, että joskus joudun tarkistamaan, että olen kiinnittänyt syöttöjen tai vaipanvaihdon jälkeen tangon paikalleen.

Hieno, suora jalkaterä

Voimme olla onnellisia. Helmi on selvinnyt kenkähoidon aloituksesta ilman suurempia ihorikkoja. Pieni punoitus alkuun ja jalan "ihopoimun" kuivaminen eivät suuria ongelmia olleet. Kaikesta selvisi maalaisjärjellä ja säännöllisellä jalkojen ihon hoidolla. Siis vettä ja rasvaa.

Ihopoimun kuivumisesta haluan sanoa vielä pari sanasta. Olen järkeillyt, että Helmillä (ja oletettavasti muillakin kampuralapsilla) on nilkkojen ulkosyrjällä ylimääräisiä ihopoimuja. Nämä johtunevat jalan virheasennon aiheuttamasta "ihon venymisestä" tai toisin päin muotoiltuna, kun asento on korjattu, ylimääräinen iho on jäänyt poimuille. Pesujen yhteydessä kannattaa todella huomioida nämä poimut ja rasvailla niitä tarvittaessa (ja toki antaa rasvan imeytyä ennen kenkien laittoa), etteivät vaan pääse aiheuttamaan ongelmia.

Jalka nilkasta koukistettuna: "Ylimääräistä" poimua näkyvillä

Jalka ojennettuna poimutkin suoristuvat

Helmi (reilut 4kk) on kehittynyt paljon ja on hyvin jäntevä tyttö. Jaloista ja pepusta löytyy lihaksia ja miksipä ei löytyisi, sillä tyttö "sämpyttää" jaloillaan koko ajan. Esineisiin tarttuminen on tullut tarkemmaksi. Seuraavana odotamme hetkeä, jolloin Helmi keksii omat jalkansa. Muutama päivä sitten Helmi otti varpaisiinsa ilmakylpyä sitterissä ja onnellisena potkutteli ilman kenkiään. En tiedä, kummastako Helmi oli onnellisempi, siitäkö, että sai olla ilman kenkiä (jotka eivät tosin ole tyttö vaivanneet millään tavoin) vai siitä, että ymmärsi omistavansa varpaat. Nauroimmekin, että sinnä, missä lapset työntävät varpaita suuhunta, meidän Helmi roikkunee kiinni tangossaan.

Saisi se kesä jo tulla!