Helmin juhlat ovat huomenna ja tämä päivä on kulunut niitä valmistellessa. Helmi itse valmistautui päivään valvomalla koko yön. Tyttö valvoi ja valvoi ja valvoi. Tutti kelpasi, mutta unta ei vain kuulunut. Laitoin kaiken juomani kahvin piikkiin, mutta illasta tiesimme oikean syyn.
Olimme päivän Helmin kanssa äitini luona leipomassa. Kotiin tultuamme tyttö alkoi huutaa kuin palosireeni. Vaihdoin vaipan ja tarjosin tottakai Helmille tissin suuhun. Mikään ei auttanut. Pienen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että itku ei kuulosta nälkäitkulta eikä vatsassa kiertää -itkulta. Sen on siis oltava jotain muuta, kipuitkua. Kipsit!
Tyttö hoitopöydälle, kipsit esille ja tutkiskelemaan asiaa. Mieheni oli Helmiä nostaessaan jo kipsien reunoja painellessa paikantanut kipukohdan. Punoitusta ja reilusti. Yritin työntää sormen kipsin ja ihon väliin siinä onnistumatta. Huutokin vain yltyi. Pikainen soitto päivystykseen ja tyttö autoon. Ehkäpä olisi aihetta käydä näytillä.
Ennen kuin näytimme päivystävälle kirurgille jalkaa, kirurgi pohti ääneen itkun syitä ja varsinkin kovasti kyseli, mistä epäilemme itkun johtuvan kipseistä. Kerroin jouluisen seikkailumme ja vertasin sitä tähän päivään. Itku on samanlaista, ei nälkää tai vatsassa vääntöä. "Voisiko se olla koliikkia?" kirurgimme pohti, mutta riisuttuani tyttöä tarpeeksi, totesi hän minun olevan oikeassa. Kipsi todellakin hiersi jalkaa reideltä.
Samantien lääkintävahtimestari kaivoi sakset taskustaan ja leikkeli kipsiä lyhyemmäksi. Pehmustetta reunaan ja homma hetkellisesti ainakin kunnossa. Helmi rauhoittui silmissä ja antoi pukeakin paremmin. Iho tosin oli reilun punoittava, joten rasvailua se tulee kaipaamaan. Ei mikään ihme, että pieni ihminen oli kipuileva ja itkuinen.
Kyllä äiti tietää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti