Helmi Houdini

Helmin leikkauksesta on nyt kulunut viisi päivää. Tyttö on pääsääntöisesti ollut oma itsensä, mutta normaalia kitisevämpi. Kun kyseessä on vauva, on häneltä hieman hankala kysyä, mikä on vikana. Olemmepa siis antaneet Helmille parasetamolia mikstuurana (sillä suppona annettuna se tarkoittaisi samaa, kuin että Helmi Hornetti lentää ydinkärjellä varustettuna) ajatuksella, että jalkoihin koskee. Mikstuura aiheuttaa puolestaan vatsanväänteitä, ja niitäkin tyttö kitisee. Melkoinen oravanpyörä, mutta onneksi rullaa vain hetkisen.

Pieni ja iloinen emäntä

Helmi kehittyy silmissä ja on alkanut seurailla leluja sekä hymyillä vastavuoroisesti. Ihana huomata pienen kehittyvän.. Varsinkin värikkäät lelut, kuten kummin tuoma lohikärmes on aivan ihana. Lohikäärmeessä on vain yksi pieni vika, se kun tuppaa hyökkäilemään Helmin päälle (kiskaisee siis itse lohikäärmeen naamaansa vasten ja aloittaa raivokkaan itkun). Helmin ristiäisilahjatoivelistalta löytyy mm. pumppuhaulikko, koska tälle tytölle ei ryppyillä!

Ilmeisesti kipsit ovat nyt alkaneet käymään Helmin hermoille. Voiman lisäännyttyä on Helmi päättänyt selättää kipsi-nimiset harjoitusvastustajat. Olimme kyllä huomanneet, että Helmin vasemman jalan kipsissä on polven kohdalla heikompi kohta (tarkoittaen sitä, että kipsiä ei ole kovin montaa kerrosta). Eilen illasta huomasin kipsikerrosten olevan hieman irti toisistaan ja tänä aamuna tyttö sai jo suoristeltua jalkaansa. Sinällään haittaa tästä ei koitunut, mutta asia on korjattava ja korjaus on helpoin tehdä nyt. Korjaukseksi tässä vaiheessa riitti pelkkä uusi kipsikerros vanhan päälle. Mikäli kipsi olisi murtunut enemmän, olisi voitu joutua tekemään kipsi uudelleen, mikä ei taas olisi tehnyt hyvää parantuvalle jänteelle.

Varmuuden vuoksi - vastaisuuden varalle

Vastaisuuden varalle (jotta emme joudu ajamaan "pikkujutun" vuoksi sairaalaan ja takaisin) äiti sai kotiin mukaan hanskat ja kipsirullan. Voimme kotona vahvistaa kipsiä, mikäli tarvetta tulee. Tämä ei toki ole mikään normaali toimintamalli, tällä äidillä vain sattuu olemaan sellainen ammatti, jossa kipsirullaa on tullut pyöriteltyä...

Pieni urhea potilas

Päivä, jota olimme odottaneet, mutta toisaalta jännittäneetkin. Pelätä en osaa, luotan suomalaiseen terveydenhuoltoon ja lääkäreiden ammattitaitoon.

Kampuralapsien ainoa leikkaustoimenpide Ponseti-menetelmän hoidossa on tenotomia. Siinä akillesjänne katkaistaan, jotta kantapää pääsisi "laskeutumaan" normaaliin asentoon ja nilkka koukistumaan. Akillesjänteen katkaisun jälkeen jalka kipsataan kolmeksi viikoksi. Katkaisu kuulostaa kovin karulta, mutta lääkärimme mukaan lapsilla jänne paranee itsestään "jopa liiankin nopeasti". Hoitona on siis lähinnä lepo eli estää lasta liikuttamasta nilkkaansa. 

Toimenpide itsessään on nopea, vajaa 10 minuuttia ja kipsaus päälle. Käytännössä siis pieni ihoviilto, akilles poikki ja tikki iholle. Meidän sairaalassamme operaatio tapahtuu leikkaussalissa, mutta ymmärrykseni mukaan toisissa sairaaloissa sitä tehdään myös polikliinisesti paikallispuudutuksessa. 

Mutta nyt meidän tarinaamme.

Helmille tenotomiat tehtiin molempiin jalkoihin, sillä mikäli toisella jalalla on tarvetta, tehdään se herkästi myös toiseen. Tieto operaatiosta tuli lopullisesti viikkoa ennen eli kuudensien kipsausten yhteydessä. Operaation mahdollisuudesta oli toki puhuttu jo aikaisemminkin.

Helmin jalat ennen leikkausta...

...6 viikkoa kipsausta takana

Menimme sairaalaan aamulla kahdeksan maita. Helmin leikkaus oli suunniteltu tehtäväksi päivän kolmantena, joten lapsi sai syödä rinnalta 4 tuntia aikaisemmin. Sain siis imettää Helmin ennen lähtöämme sairaalaan. Ilmoittautumisen jälkeen meidät ohjattiin huoneeseemme. Hoitajat tulivat "alkuhaastattelemaan" ja kyselemään kuulumisemme. Täytimme hoitajan kanssa  anestesiakaavakkeen valmiiksi odottamaan.

Kipsihoidon vuoksi Helmin kylvettäminen on onnistunut vain kipsinvaihtopäivinä. Leikkausta edeltävästi Helmi pääsisi joka viikkoiseen kylpyynsä. Poistimme kipsit jaloista itse samalla kun hoitajat järjestivät meille kylvetysmahdollisuuden. Ennen rentouttavaa kylpyä Helmiä kuitenkin mittailtiin "päästä varpaisiin". Normaalien pituuden ja painon lisäksi Helmin jalkapohjista piirrettiin ääriviivat, jotta ne voidaan mitata tankokenkiä varten. Piirrustus ei ollut mikään helppo homma nälkäiselle ja ärtyneelle pienelle ihmiselle, huutoa ja potkua riitti. "Perustoimien" jälkeen leikkaava lääkäri kävi tervehtimässä meitä ja vielä tutkiskelemassa Helmin jalkoja, minkä jälkeen varsinainen odotus alkoi.

Helmi isin sylissä odottamassa leikkausta

Helmi pääsi leikkaussaliin pitkien tuntien jälkeen klo 12.30. Odottavan aika on pitkä, mutta nälkäiselle kuuden viikon ikäiselle tunnit olivat sitäkin pidempiä. Viimeisten kahden tunnin aikana Helmi oli isänsä sylissä, sillä minun sylini vain lisäsi kiukkua. Melkeinpä kuulin itkun seasta Helmin syyttävän huudon: "Äiti, miksi sinä vain et anna sitä tissiä suuhun, kun se on kerta noin lähellä!"

Käytimme odotusajan hyödyksi ja söimme itse. Olen työssäni huomannut, että omaisilta tuppaa unohtumaan auttamisen peruskäsitys kokonaan, kun heidän rakkaansa sairastaa. Muistakaa siis jokainen, että kaikki lähtee siitä, että auttajan on hyvä olla. Syökää, levätkää jne, jotta voitte olla kunnolla läsnä. Väsyneenä ja nälkäisenä kärsivät kaikki.

Kahden tunnin kuluttua saimme soiton, että Helmi on siirretty heräämään ja voimme mennä katsomaan. Sairaalassamme on tapana siirtää kaikki alle puolivuotiaat (jos muistan oikein) heräämään vastasyntyneiden teho-osastolle. Sinne mekin suuntasimme. Teholla meitä vastaanotti ihana hoitaja kera Helmin, joka oli vielä syvässä unessa ja hengityskoneessa. Itseään kovasti tsempannut äiti oli tuolloin murtua täysin. Minun pieni Helperttini!

Pieni urhea potilas

Helmi heräili omia aikojaan noin tunnin kuluttua. Hengitysputken poistoa varten soitettu lääkäri ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea, Helmi yritti poistaa putkea omatoimisesti. Onneksi hoitaja oli "kokenut" eikä hätkähtänyt asiasta: Putki poistui nätisti hoitajan toimesta jo ennen lääkärin saapumista. Lääkärin tehtäväksi jäi enää kuunnella keuhkot ja tarkistaa muutoin tytön vointi.

Meille oli kerrottu jo etukäteen, että kun Helmi herää, alamme samantien syömään. Helmi oli kuitenkin asiasta eri mieltä. Ilmeisesti hengitysputken käheyttämä ja ärsyttämä kurkku oli pienelle liikaa. Hirveän, käheän, itkun saattamana yritimme imeä tissiä. Itse imemisessä ei ollut ongelmia, mutta maidon nielaisu ilmeisesti sattui. Syöminen ei onnistunut. (Vauva saa suoneen sokeriliuosta, joten sinällään hätää syömättömyydestä ei tule. Hoitajat kertoivat pienentävänsä sokeriliuoksen tiputusnopeuden puoleen ensimmäisestä kunnollisesta syöntikerrasta ja lopettavansa kokonaan toisesta.)

Helmi nukahti uudestaan ja me lähdimme mieheni kanssa hieman jaloittelemaan. Mieheni lähti kotiin koirien luo ja itse menin lastenosastolle hieman lepäilemään. Minulle oli varattu Helmin huoneeseen lastenosastolle paikka nukkua. Varsinkin täysimetettyjen lapsien kohdalla on erityisen tärkeä, että ruoka on lähellä.

Teholla Helmi vietti leikkausta seuranneen illan ja yön, sillä Helmi oli todella väsynyt leikkauksen jälkeen. Uniaineet ja kipulääkkeet todennäköisesti väsyttivät pientä. Helmi sai säännöllisesti parasetamolia suoneen kipujen vähentämiseksi/ehkäisemiseksi. Sain olla Helmin luona teholla. Onnistuimme illan aikana syömään kahdesti tissiltä. Syöntien välissä istuskelin Helmin seurana useamman tunnin ja pidin häntä vain sylissä. Äidin läheisyys rauhoitti pientä. Kun Helmi nukahti kunnolla, lähdin itse "omalle" osastolleni iltapuuhiin. Olimme sopineet hoitajien soittavan, kun Helmi tekee ruokatilauksen. 22 aikoihin soitto tulikin. Teholle päästyäni Helmi oli nukahtanut emmekä saaneet häntä niin hereille, että syönnistä olisi tullut mitään. Päätimme yöhoitajan kanssa, että minä lypsän Helmille maitoa ja hoitaja syöttää Helmin pullosta, kun seuraava nälkä iskee. Näin pääsimme aamuun asti, soittoa maitobaarille ei tullut.

Äidin sylissä on hyvä olla. (Posket kiiltävät rasvasta, hengitysputken kiinnitysteippi ärsytti ihoa)

Heräilin jo ennen seitsemää (Helmin normaali syöntiaika) "ruokakellojen" soidessa. Yhtäjaksoista unta olin saanut 7 tuntia. Aamupesujen, -palojen ja muiden toimien jälkeen olin juuri lähdössä kohti tehoa (tapoin aikaa ja odottelin, että saavat rauhassa vaihdettua vuoroa teho-osastolla), kun huoneeni oveen koputettiin ja Helmin sänky työnnettiin sisään. Helmin hoitaja kertoi yön menneen hyvin ja tytön lähinnä syöneen ja nukkuneen. Edellinen kipulääke oli annettu illalla käydessäni, hoitajan mukaan Helmi ei ole ollut kivuliaan oloinen. Jalat ovat muutenkin olleet hyvänoloiset (varpaiden väriä ja lämpöä tulee aktiivisesti seurata).

Helmi tulee äidin luo osastolle

Olin pakahtua onnesta, kun pieni kuusiviikkoiseni hymyili leveästi herätessään ja nähdessään äidin vieressään. Aloimme "normaalin elämän" osastolla syönteineen ja vaipanvaihtoineen. Lisäksi Helmi on lähipäivinä kiinnostunut kovasti leluista ja seurustelee mielellään. Leikimmekin toista tuntia. Jopa lääkärinkierrolla Helmi kertoi itse kuulumisensa, kun kirurgimme tutki kipsejä ja Helmin varpaita. Kotiutumislupa tuli helposti ja saimme soittaa isille, jotta tulisi meitä noutamaan.

Kumpiko "lelu" oli Helmistä parempi?

Kun kirahvi sai rannekkeen kaulaansa, tuli siitä heti Helmille mieleinen!

Olen ennenkin kehunut hoitoja. Tästäkään reissusta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Hoitajat ovat ihania: lapset sekä vanhemmat huomioidaan 100 %:sti. Ennen kotiinlähtöämme saimme kirjallisesti kipulääkeohjeet ja meiltä varmistettiin, että osaamme sitten seurata jalkoja. Helmi puolestaan sai "reippauslahjana" ison Ainu-pupun ja diplomin osastolla olostaan. Juuri ennen kotiutumistamme sairaalaklovnit kävivät laulamassa Helmille kotiinlähtölaulun ja puhaltamassa vitamiini-saippuakuplia koko perheen päälle. Kuplat sisälsivät vitamiinit a,b,c,d,e,f,g,h,i,j,k,l... aina ö-vitamiiniin asti. Sekös meille passasi, vitamiineja tarvitaan aina!

Sairaalaklovnit tri K. P. Hetkinen (oikeassa yläkulmassa) ja tri Matkimus (3. vasemmalla alarivissä) ilahduttivat meitä. 

Diplomi ja "Lordi Lally" palkintopupu

Pieni potilas kotona ja omassa sängyssä. Pupu valvoo unta.

5. ja näiltä osin viimeinen kipsienvaihto

Matkaamme jälleen suurin odotuksin sairaalaan. Toiveissa kaikilla, että tämä kipsauskerta olisi toistokipsauksista viimeinen. Ja näin onkin.

Kirurgimme vääntelee ja kääntelee jalkoja. Tällä kertaa niin paljon, että nälkäisellä Helmillä menevät hermot. Vasta maitopullo saa tilanteen rauhoittumaan. Jalat näyttävät siltä, että kaipaavat tenotomian, akillesjänteiden katkaisun. Tulokset ovat tähän mennessä olleet hyviä, mutta nyt jalkojen "kehitys" on kuin pysähtynyt. Akilles ei anna periksi riittävästi.

Sovimme hoitajan kanssa käytännön asiat ennen kotiutumistamme. Kuinka olemme syömättä, milloin poistamme kipsit, missä kylvetämme ja paljon muuta. Varaamme myös leikkausajan viikon päähän.

Vaikka tiedämme, että leikkaus pieni ja tulee auttamaan Helmiämme paljon, äitiä alkaa jännittää. Pieni on ennättänyt kokea elämässään todella paljon ja tulee vielä kokemaan.

4. kipsinvaihto

Vuoden viimeinen päivä ja matkaamme sairaalaan vuoden viimeisiin kipsinvaihtoihin. Samalla kipsienvaihto voi olla myös kaikkinensa viimeinen. Helmi on normaaliin tapaansa herätetty, kylvetetty ja "pidetty nälässä". Aika on vasta puolilta päivin, joten Helmi on saanut aamusta syödä "normaaliin" aikaansa ja tuleva tuttipullosyöttö osuu myös Helmin normaaliin syöntirytmiin.

Viikkojen aikana on huomannut, kuinka rutiinia käynneistämme on tullut. Ensimmäisellä käyntikerralla kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Jo pelkästään lähteminen vei aikaa valmisteluineen. Toki vauvan kanssa liikkumiseen tulee varmuutta muutenkin, mutta kipsinvaihdotkin ovat rutinoituneet aamutoimiensa kanssa. Meillä ei myöskään ole enää mukana sellaista arsenaalia tavaraa, mitä aikaisemmin. Käytäntö opettaa, sanoisinko. Kaikki turha on jätetty matkasta pois.

Sairaalassa vallitsee rauha. Poliklinikat ovat pitkälti sulussa joulun ja uudenvuoden välipäivät. Jonoja ei siis ole. Vaikka kipsatessa ei koskaa ole ollut kiire, pystymme silti aistimaan työntäyteisten päivien tuoman tunteen. Tiedän sen itsekin omasta työstäni. Vaikka kello juoksisi ja kiirekin olisi, potilaalle on silti (annettava) aikaa. Tällä kertaa on toisin.

Kipsaus onnistuu hyvin. Helmi on haltioissaan maidosta eikä laita ollenkaan vastaan kipsauksessa. Kirurgimme mukaan jalat ovat hyvin oienneet, mutta hän haluaa kipsata vielä kertaalleen varmistaakseen hyvän lopputuloksen. Tulemme siis viikon kuluttua vielä kipsauksille, jolloin teemme lopullisen arvion leikkauksen tarpeesta. Tällä hetkellä jalkojen tilanne näyttäisi siltä, että leikkaus olisi tarpeellinen.

Helmin jalat ennen 5. kipsejä

Hyvää loppuvuotta ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille lukijoillemme!

3. kipsinvaihto ja pientä korjausta

Kävimme jouluaaton aattona kipsinvaihdolla, jotta saisimme olla joulunpyhät rauhassa kotona. Kipsinvaihto sujui jo rutiinilla: kipsit pois, kylvetys, sairaalaan, punnitus, uudet kipsit ja kotiin.

Illasta kiinnitimme huomiota, että Helmi on normaalia kiukkuisempi. Varsinkin vaipanvaihdot saivat tytön huonolle tuulelle. Yön aikana tilanne "paheni" ja liikuttaessaan jalkaa, Helmi itse heräsi itkemään. Kantelin Helmiä puolet yöstä hyvää asentoa etsien. Aamusta olin jo täysin varma, mistä tytön kiukkuisuus johtuu, kipsi painaa. Ex-lääkintävahtimestarina tunnustelin kipsejä ja tulin tulokseen kipsin reunan painavan reittä ja pakaraa.

Kipsit painavat, hitto soikoon!

Päädyimme ajelemaan sairaalaan käytyämme ensin äitini luona joulupuurolla ja isäni luona viemässä joulutervehdyksiä ja seurattuamme tytön reaktioita. Työkaverini muokkasi kipsiä leikkaamalla sentin verran molempien yläreunoista pois ja pehmustamalla niitä huovalla.

Aattoilta meni Helmillä nukkuen, niin hyvältä muokatut kipsit tuntuivat. Ja vanhemmat kiittävät. Paras joululahja koskaan!

Tyytyväinen pieni tonttu

Helmi lahjojensa keskellä. ps. Jos et tietäisi kipseistä, arvaisitko niiden olevan jalassa?

2. kipsinvaihto

Toiseen kipsinvaihtoon olimme varautuneet paremmin. Aloimme aamumme kipsien poistolla. Lasikuitukipsi irtoaa kauniisti vain pyörittelemällä se irti. Toki voimaa joutuu hieman käyttämään, ei se aivan sideharsomaisesti irtoa.

Helmin jalat toisten kipsien jälkeen

Helmin onnenpäivä koitti. Ensimmäinen kylpy! Ensirääkäisyjen jälkeen tyttö rauhoittui ja sulki silmänsä, aivan selvästi nautiskeli. Ihana vesi, jossa pystyy heiluttelemaan jalkoja aivan eri tavoin kuin ilmassa.

Pieni nautiskelija

Kipsaus onnistui hyvin. Saimme Helmistä myös vihdoin pituuden ja painon ilman kipsejä. Pituuttahan emme olleet tienneet laisinkaan. Pitkä tyttö, 52,5 cm. Painoa ilman kipsejä 3310g, joten kahdessa viikossa on ylittänyt hyvinkin syntymäpainonsa.

1. kipsinvaihto

Viikko on kulunut ihmetellen pikku-emäntää. Se samainen viikko, jota olen joskus kironnut hyvin pitkäksi ajaksi, onkin nyt vain muutama yö ja päivä. Aika tuntuu juoksevan.

Kotiuduimme sairaalasta itsenäisyyspäivänä lippujen liehuessa. Kotiarki alkoi sujua ongelmitta ja Helmi on (ainakin tämän ensimmäisen viikon) ollut hyvin kiltti vauva. Yöt menevät pääosin nukkuessa ja päivisinkin Helmi on tyytyväinen.

Viikko on tuonut mukanaan ensimmäisen kipsienvaihdon. Kampurajalkojen ensimmäinen hoitomuoto on toistokipsaus, jossa jalkojen asentoa aletaan asteittain kääntämään oikeaksi. Kirurgi määrittelee uuden asennon ja pitää sitä paikallaan samalla kun kipsari kipsaa jalan. Asentoa pidetään viikon ajan, jonka jälkeen se uusitaan jälleen asteen verran normaalimmaksi.

Kipsaus tapahtuu meidän sairaalassamme "tuttipulloanestesiassa". Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi pidetään ennen toimenpidettä nälässä ja toimenpiteen aikana annetaan maitoa tuttipullosta (tokihan varmaan sitä voisi antaa tissistäkin, mutta näin äitinäkökulmasta se ei olisi helppoa: roikottaa nyt tissiä vauvan suussa kun samaan aikaan aivan vieressä tehdään kipsiä), jolloin lapsi kiinnittää huomionsa maitoon eikä laita vastaan. Rentoa jalkaa on huomattavasti helpompi käsitellä ja kipsistä tulee parempi.

Näin ollen Helmikin pidettiin nälissään. Äitinä oman pienen kitinä tuntui hirvittävän pahalta sekä henkisesti että fyysisesti (paria päivää aiemmin nousseet maidot painoivat rintoja aivan mielettömästi). Olisi vain tehnyt mieli painaa rinta lapsen suuhun ja rauhoittaa oma lapsi. Näin ei kuitenkaan voinut tehdä. Nälässäpitoa ei tarvitse tehdä tuntitolkulla, mutta yleensä lapselle sattui nälkä juuri siihen hetkeen, kun kipsaukseen olisi pitänyt lähteä. Jouduimme jättämään siis tämän yhden syöttökerran välistä.

Kipsaus onnistui hyvin ja reissu oli oikein mukava. Saimme jopa hyvät naurut. Isäni osui samalle sairaalan käytävällä ja tahtoi tulla mukaan hetkeksi nähdäkseen pienen tyttärentyttärensä. Mieheni puolestaan tapasi ensimmäistä kertaa kirurgimme, joten kirurgi totesi "sanovansa käsipäivää myös isälle". Pienen sekaannuksen vuoksi minun isäni, eli ukki, tarjosi kätensä kirurgille, sillä eihän hän ollut viikkoon ennättänyt tottua uuteen "ukki"-statukseensa.

Pienet kipsit tennarisukissa

Kuten kerroin, olimme viikkoa aikaisemmin unohtaneet mitata tytön pituuden ennen kipsausta.  Olimme saaneet kaksi ohjetta, joista ensimmäisessä meidän neuvottiin poistamaan itse kipsit ja kylvettämään tyttö kotona. Jälkimmäisessä puolestaan kylvetyksen ja mittausten piti onnistua sairaalassa ennen uutta kipsausta, joten meidän tehtäväksemme jäisi vain sairaalaan tulo. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ennättäneet kuin poistaa kipsit ja pikapestä jalat niiden alla. Punnitukset hoidettiin kipsien kanssa ja pituutta emme saaneet. Pituus odottaa siis tulevaa viikkoa. Paino oli kuitenkin lähtenyt nousuun, vaikka arvioitu kipsien paino miinustettiinkin kokonaispainosta pois. Tulevalle kipsinvaihdolle valmistaudumme jo kotona kipsinpoistoin ja pesuin.

Helmi syntyy ja hoidot alkavat

Pieni prinsessamme syntyy 4.12.2014 klo 02.47. Painoa neidolla oli 3195g. Pituutta emme ennättäneet (muistaneet) mitata ennen hoitojen aloitusta, pituudeksi merkittiin 50 cm.

"Tuore tapaus"

Olimme kirjoittaneet sairaala-aikamme etukäteistoiveisiin/muihin huomioihin toiveen, että kampuroista puhuttaisiin avoimesti. Asia oli meillä tiedossa, joten synnytyksen yhteydessä ja jälkeen niistä voi ja pitää puhua ilman kaunisteluita. 

Kampurajalat eivät vaikuta synnyttämiseen millään tavoin. "Normaali synnytys" on siis täysin mahdollinen. Syntymän jälkeen kampuralapsilla toki tulee olemaan hieman erilainen sairaala-aika. Olimme valmistautuneet siihen, että syntymän jälkeen Helmi viedään lastenlääkärille tarkistettavaksi. Näin kätilötkin olivat ajatelleet. Kun Helmin synnyttyä soitettiin lastenlääkäriä tarkistamaan vauvaa, tuli vastaukseksi hyvin selkeä ehdotus: Jospa tarkistettaisiin vasta aamulla, jos lapsi on muutoin hyvässä kunnossa eikä muuta ole ilmennyt kuin kampurat? Sehän sopi meille. Pääsimme siis heti tutustumaan tyttäreemme.

Helmi tutkittiin sekä lastenlääkärin että lastenkirurgin toimesta aamupäivästä. Infoamisessa olleen katkoksen vuoksi lastenkirurgi ei tiennyt meidän tienneen etukäteen kampuroista. Kun hän oli saanut Helmin tutkittua, alkoi hän kauniisti kertoa minulle (mieheni ei ennättänyt kotoa mukaan) lapsellamme olevan kampurajalat ja antamaan ensitietoa uudestaan. Kun sitten lopulta pääsin väliin sanomaan, että hänen kollegansa on kyllä jo ensitiedon antanut, saimme hyvät naurut. Hoidon pääsimme siis aloittamaan iloisissa merkeissä.

Helmin jalat hoitojen alussa. Molemmissa jaloissa selkeä kampura-asento.

Helmi sai ensimmäiset kipsinsä 12 tunnin ikäisenä. Itse kipsauksesta Helmi ei tiennyt mitään, sillä syntyminen oli uuvuttanut hänet täysin. Kipsit ovat pehmeää lasikuitua (toisissa sairaaloissa käytetään kalkkikipsiä) ja ulottuvat varpaista lähes nivusiin saakka. Polvet jäävät myös kipsien sisään koukkuasentoon, jotta lapsi ei saisi potkaistua kipsiä jalastaan. Kipsauksella jalkaterien asentoa aletaan vähitellen kääntämään oikeanlaiseksi. 

Ensimmäiset kipsit. Jalkapohjat "sisäänpäin" ja ukkovarpaat osoittamassa kohti taivasta.

Kysyin neuvoja, kuinka toimia, jos "vahinko" sattuu eli pissit tai kakat joutuvat kipseihin. Kipsarimme mukaan "näin pienet vauvat" eivät vielä kakkaa paljoa. Meinasin palauttaa lapsen kipsihuoneeseen löydettyäni kipsauksesta päästyämme täyden vaipallisen pihkakakkaa. Pihkakakka kun ei meinaa pesulapuilla kunnolla irrota... Kylläpä "näin pieni vauvakin" osaa kakata.

(H)ajatelmia

Kun kampuraepäily varmistui puhuimme pitkään ja perusteellisesti puolisoni kanssa siitä, mitä arki toisi tullessaan. Kipsihoidot, mahdolliset leikkaushoidot ja lopuksi tankokengät. Mikään ei kuitenkaan estäisi normaalia arkea. Lapsemmehan olisi täysin terve, hänellä tulisi olemaan vain ominaisuus, joka täytyy hoitaa.

Tahdoimme kertoa kampuroista toisillekin. Ajattelimme, että tahdomme toimia esimerkkinä muille, olemme asian kanssa "sinut". Avoimesti puhuimme jaloista, ensin lähipiirille ja sen jälkeen jo tuttavillemmekin. Oikeastaan puhuimme niistä kaikille, ketkä vain kyselivät "vauvan vointia". Mitäpä niitä sen kummoisemmin salailemaan. Ne tulevat olemaan osa tyttäremme ja meidän elämää syntymästä lähtien. Pyrimme kuitenkin siihen, että emme tekisi niistä numeroa. Toki meilläkin oli aikoja, jolloin tuntui hyvältä puhua enemmän, välistä vähemmän.

Reaktioita ja tunteita vastaanotimme monenlaisia: Säikähdystä, sääliä, kiinnostusta, tsemppifiilistä, välinpitämättömyyttä, pelkoa, arvostusta, empatiaa,.. Oikeastaan ihmiset pystyi jakamaan reaktioidensa puolesta "eri luokkiin".

Ensimmäisenä tulivat ne, jotka tavalla tai toisella liittyvät perheeseemme ja odottivat lasta kanssamme. Lähestulkoon jokaisen kasvoista/äänestä/eleistä paistoi ensimmäisenä säikähdys ja huoli. Uskon sen olevan se sama, mikä itselläni oli ensireaktiona. Kun sitten kerroimme, mitä kampurat tarkoittavat ja että asia on korjattavissa, tilanne rauhoittui ja elämä jatkui.

Toisena tulivat ne, jotka kysyivät kuulumisia ja kun kerroimme, he ottivat takapakkia. Ehkä he pelkäsivät asiaa, ehkä eivät osanneet käsitellä sitä tai sitten heitä ei vain kiinnostanut. Olivat kysyneet vointia vain siksi, sillä niin kuuluu tehdä.

Kolmantena porukkana koin ihmiset, jotka kysyivät kuulumisiamme ja tämän jälkeen alkoivat kertoa kokemuksiaan (sekä hyvässä että pahassa) kampuroista tai muista vastaavista. Se, mitä tarkoitin hyvällä, oli se, että monilla oli kokemusta jostakin hoitoa vaativasta ominaisuudeesta (pitäisi varmaan käyttää sanoja vammasta tai rakennepoikkeavuudesta, mutta tahdon käyttää sanaa ominaisuus). He kertoivat kokemuksistaan, mutta jättivät tilaa myös meidän omille tunteille ja kokemuksille. Pystyimme jakamaan tietoamme ja olemaan vertaistukena toisillemme. "Pahassa"-versiossa kuulimme vain sen toisen osapuolen kokemuksen, mutta emme itse päässeet ääneen. Keskustelu päättyi yleensä lauseeseen "Niin, että kyllä niistä ihan hyvät jalat tulevat." Miten niin ihan hyvät? Niistä tulee täydelliset!

Neljäntenä ryhmänä tahdon nimetä ne henkilöt, jotka olivat avoimen kiinnostuneita. Kyselivät ja kuuntelivat sekä olivat hyvin empaattisia. He eivät kuulu lähipiiriimme, mutta kuullessaan tilanteesta, he pysähtyivät pohtimaan ja olemaan läsnä. Myös nähdessämme he kyselivät uusia kuulumisia, sillä tahtoivat aidosti tietää lisää.

Törmäsimme myös ryhmään, jotka jostain syystä päästivät suustaan sammakoita. Kuulimme esimerkiksi kommentteja erityislapsesta. Miten niin erityislapsesta? (Juu-u, tiedän kyllä, mitä erityislapsi tarkoittaa.) Eikös jokainen lapsi ole erityinen? Meidän lapsemme tulee tarvitsemaan rakkauden ja huolenpidon lisäksi kirurgista hoitoa. Ei se hänestä tee vammaista tai muuten "erityislasta". Hän tulee kehittymään normaalisti: oppii kävelemään, puhumaan ja keppostelemaan.

Mutta avoimuus on myös kannattanut. En ole hetkeäkään katunut sitä, että olemme puhuneet jo ennen vauvamme syntymää tulevasta. Kun lapsemme syntyi, saimme osaksemme paljon onnitteluja ja huomiota. Kampurat olivat jälleen toissijaisuus, niitä ei tarvinnut enää ihmetellä ja selitellä.

Muutama sananen kampurajaloista

Kampurajalat ovat jalkojen epämuodostuma, jonka syytä ei vieläkään täysin tiedetä. Ne ovat tunnetuin jalkojen epämuodostuma, joita on kuvattu historiassa jo muinaisen Egyptin ajoista lähtien. Kampurajaloissa jänteet ja nivelsiteet ovat liian tiukat aiheuttaen jalkaan virheasentoa ja liikkumattomuutta. Jotta jalkojen asento saataisiin normaaliksi, tarvitaan lääketieteellistä hoitoa.

Kampurajalat

Suomessa n. 1/1000 lapsesta syntyy kampurajalkaisena. Tuolloin joko lapsen toinen tai molemmat jalat ovat kampura-asennossa. Kampuratyyppejä on neljä erilaista, joista joko kohdun ahtauden tai jalan asennon aiheuttama ja synnynnäinen kampurajalka ovat yleisimmät. Harvinaisempia kampurajalan aiheuttajia ovat erilaiset syndroomat ja neurologiset häiriöt (n. 5% kaikista), jolloin kampurajalkoihin liittyy myös muita häiriöitä tai epämuodostumia.

Hoitomuotona käytetään nykyään jalkaterän asennon vaiheittaista korjaamista. Menetelmä on nimetty Ponsetin menetelmäksi espanjalaisen lastenortopedi Ignacio Ponsetin mukaan. Hänen menetelmässään leikkaushoito on minimoitu ja hoito tapahtuu toistokipsauksilla (4-6 kipsausta) ja erityisillä tankokengillä. Ainoastaan akillesjänteiden katkaisu, tenotomia, on mahdollinen leikkaushoito. Hoidot kestävät keskimäärin 4 vuotta.

Toistokipsausta

Aikojen saatossa hoitomuodot ovat olleet erilaisia, toiset enemmän leikkauspainotteisia kuin toiset. Ymmärtääkseni kuitenkin kampurajalat ovat olleet hyvin "parannettavissa" kautta aikain. Olen tavannut muutaman, nyt jo aikuisen, kampuralapsen, joiden liikkumista havainnoidessa ei pystyisi sanomaan mitään kampuroista. Uskon, että hoitomuodot ovat vain entisestään parantuneet.

Lastenkirurgimme painotti meille ensitietoa antaessaan, että lapsi itse ei ole hoidosta millänsäkään. Kun hoito aloitetaan vastasyntyneenä, käy monestikin niin päin, että kipsihoidon päätyttyä lapsi on aivan ihmeissään. Ja sitten se, mikä varmasti kaikkia on mietityttänyt joskus, myös itseäni: Kipua lasten ei pitäisi tuntea. Mikäli kipua esiintyy, on jokin vialla. Tuolloin esimerkiksi kipsi tai kenkä painaa ja asia täytyy hoitaa pois, jotta elämä voi jatkua!

Lähteenä tätä blogausta kirjoittaessa olen käyttänyt Invalidiliiton julkaisua Kampurajalka - Ensitieto-opas vanhemmille